Mustat morsiamet

Milloinka tulet, hän kysyi koneellisesti joka ilta mieheltään. Kuka sinä oot, hänen olisi pitänyt kysyä, mistä tulit minun viereenj kulukemaan? Ja kuka on se Anni, jonka sormuksesta sinet raski luopua?
Muttei kysynyt, kun ei uskaltanut. Ei halunnut saada sitä vastausta, ei halunnut että tuttu nahka kuoriutuu suurina liisteinä ja paljastaa nauravan perkeleen. Tilihän juoksi yhä työmaalta, mies istui ruokapöytään joka päivä. Miksi manata pirua esiin, kun se vaani niin lähellä, harsojen takana, huutona naapurista: lopputili, voi herrajumala, mistee nyt leipä otetaan. Nälkä oli lähellä, ympärillä, nälkä ja pula ja putoaminen teräskuiluun.
Jos olisin puhunut, hän kysyi usein myöhemmin itseltään. Jos olisin tarttunut kiinni puheillani, niin olisinko saanut pysäytettyä? Olisiko silloin minun oma suruni juossut minusta ulos ja liittynyt hänen kiukkuunsa ja vihaansa? Olisivatko ne yhdessä valahtaneet maahan ja kadonneet hiekkaan kuin sula metalli?
Olihan se tilaisuus, hän muistutti itseään usein jälkeenpäin.
Sillä hetkeä ennen kuin kaikki muuttui, he tekivät kahden kesken pitkän kävelyretken. Ja monta kertaa sen kävelyn aikana hänestä tuntui, että Lassi tahtoi sanoa jotain. Se istui kannonnokassa katselemassa, kun hän poimi kämmenelleen mustikoita. Ja kun hän valutti mustia marjoja miehen kämmenkuperoon, hän katsoi siihen pyytävästi, nöyrästi, ja laskeutui sen eteen varvikkoon. Kysy, kysy, hän yllytti itseään, ja sydän reuhtoi irti juuriaan rinnasta. Miehen joka katse tuntui olevan raskas, joka sana täynnä salaisia viitteitä. Niin kuin se olisi tiennyt hänen tietävän - ja sitten hän jo taas piti sitä kuvitteluna. Vaan kuinka hän saattoi siltä luottamusta odottaa, kun oli nuuskinut toisen omaa, pettänyt sen luottamuksen.
Hetken aikaa kaikki lepatti ilmassa, ja heidän katseensa tarttuivat toisiinsa selkeinä ja suorina. Vaan sitä, mikä välkähti ilmassa, ei voinut sanoilla tavoittaa. Hyviä mustikoita, mies sanoi neuvottomasti, ja vaimo käsitti sen lopetukseksi. Katseet erkanivat.
Noustiin, pudisteltiin helmoja ja lahkeita. Lähdettiin kävelemään.
Oli jo ilta, kun he ehtivät Puijonsarveen. He istuutuivat kallion korkeimmalle kohdalle ja katsoivat, kuinka viimeiset laivat höyrysivät kohti satamaa auringon peilivälkkeissä ja kuinka elokuun mustuus laskeutui järven ylle ja himmensi näkymättömiin saarien sokkelot ja kaukaiset vaarajonot.
Sanaakaan sanomatta he istuivat, kumpikin omaan maailmaansa vajoneena, tuskin koskettaen toisiaan. Iltatuuli puhalsi yhä lämpimänä, mutta jokin sai heidät molemmat yhtä aikaa värähtämään.
Vaarojen takaa alkoi kajastaa hento valo, joka kasvoi väkevämmäksi, kunnes sitä ei enää pimeys jaksanut pidätellä. Taivaan kuvulle nousi suuri pronssinen kiekko, verenkarvainen ja tumma.
Jokin liikahti mustana havisevassa metsikössä, ja hän kääntyi katsomaan taakseen. Silloin Lassi tarttui häneen ja puristi tiukasti itseään vasten.