Hiililiekki
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Eikö maailmassa oleminen tule todeksi vasta, kun koettu kirjoitetaan näkyviin? Olli Sinivaara ammentaa esikoisrunokokoelmassaan ranskalaisesta ja kotimaisesta modernismista sekä amerikkalaisesta kielirunoudesta. Olevainen sanomattoman takana ajaa kielifilosofiaan perehtynyttä romantikkoa kohti järjen ylittävää kauneutta.
"Mitä paremmin opin taas muistamaan ihosi tulevat keväät, / auringon hurmioituneet kädet ja jalat aamuyön karistamilla asvalttiapiloilla, / sitä enemmän suru ja ilo, toinen toistensa orvot, / tulevat erottumattomiksi, / me sylien luolamaalauksessa niin läheisiksi."
Surrealistiset, paradoksiset runokuvat levittäytyvät pirstaleisiksi säepareiksi ja sanamassoiksi, joissa rikotaan kokeillen mutta tietoisesti kielen sääntöjä vastaan. ”Ei kauneuden loistoa lain,/ vain yö ja menetys,/ ikuisesti halaava iltapuukko./ irrallinen S”. Runot änkyttävät, toistavat, tavuttuvat ja huudahtelevat. Esiin kirjoittuu painavana se, mitä ei ole ennen nähty tai kuultu.
(Niina Holm/ Sanojen aika)
"Mitä paremmin opin taas muistamaan ihosi tulevat keväät, / auringon hurmioituneet kädet ja jalat aamuyön karistamilla asvalttiapiloilla, / sitä enemmän suru ja ilo, toinen toistensa orvot, / tulevat erottumattomiksi, / me sylien luolamaalauksessa niin läheisiksi."
Surrealistiset, paradoksiset runokuvat levittäytyvät pirstaleisiksi säepareiksi ja sanamassoiksi, joissa rikotaan kokeillen mutta tietoisesti kielen sääntöjä vastaan. ”Ei kauneuden loistoa lain,/ vain yö ja menetys,/ ikuisesti halaava iltapuukko./ irrallinen S”. Runot änkyttävät, toistavat, tavuttuvat ja huudahtelevat. Esiin kirjoittuu painavana se, mitä ei ole ennen nähty tai kuultu.
(Niina Holm/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
Oksymoron
Taas veistät veneitä kitkasta, kaarnasta
jota yö työnsi sinun ja sen toisen väliin
kaksoisolennon josta teet pelkkää kuvaa
suru – taas käytän nimeä jota en tunne
sanomaan sen mitä ei voi ja on pakko –
napsii suupaloja laiturin pitkästä pöydästä
tikkuja kitalakeen, tervaa ikeniin, liejua
sinne missä tähkästä kasvaa sana
missä kaura puidaan ja kaadetaan korvaan
kuin tilauksesta – taas käytän vertausta
kutsun kaikuja jotta itku kriisipuhelimessa
tulisi muualta ja kaukaa – tilauksestani
veneet huokailevat, hakevat tasapainoa
maan ja veden välillä, ja älkää unohtako pilviä
joiden pensseli jää joka päivä pesemättä
ranta pyytää luokseen avoimin suin ja sylin
vieraanvarainen avanto lupaa lämpöä
lyö lisää klapeja hiusten tuulenpesään
syysaamuna ei kukaan tule häiritsemään
kun yhdessä rehottavien roskisten kanssa
yrität todistaa että kaikista evoluution oikuista
juuri sinä olet se pakkolaskeutunut paradoksi:
kaaoksen järjestysmies, valistuksen vastavalo,
kielen kynnys lähellä vettä ja matojen ääntä.
Taas veistät veneitä kitkasta, kaarnasta
jota yö työnsi sinun ja sen toisen väliin
kaksoisolennon josta teet pelkkää kuvaa
suru – taas käytän nimeä jota en tunne
sanomaan sen mitä ei voi ja on pakko –
napsii suupaloja laiturin pitkästä pöydästä
tikkuja kitalakeen, tervaa ikeniin, liejua
sinne missä tähkästä kasvaa sana
missä kaura puidaan ja kaadetaan korvaan
kuin tilauksesta – taas käytän vertausta
kutsun kaikuja jotta itku kriisipuhelimessa
tulisi muualta ja kaukaa – tilauksestani
veneet huokailevat, hakevat tasapainoa
maan ja veden välillä, ja älkää unohtako pilviä
joiden pensseli jää joka päivä pesemättä
ranta pyytää luokseen avoimin suin ja sylin
vieraanvarainen avanto lupaa lämpöä
lyö lisää klapeja hiusten tuulenpesään
syysaamuna ei kukaan tule häiritsemään
kun yhdessä rehottavien roskisten kanssa
yrität todistaa että kaikista evoluution oikuista
juuri sinä olet se pakkolaskeutunut paradoksi:
kaaoksen järjestysmies, valistuksen vastavalo,
kielen kynnys lähellä vettä ja matojen ääntä.
Tänä aamuna taivas repeää, vuorokausirytmin
saumat ratkeavat, alussa pilvet rikkoo aukko
pehmeäreunainen railo, huulet joilta laskeutuu
Välimeren rantaviivan kalkittu pöly, keltainen
harso hiestä märkien kävelykatujen varsilla,
missä roskapussit muistuttavat: täällä osataan
rakastaa ja unohtaa, uida kuin viimeistä kuuta,
vaipua likaiseen veteen, elvyttää lokit siivilleen
ja hukkua taas, taas häipyä kohti uloimpia saaria,
hopeasta juotettuja luotoja, repaleista viuhkaa
joka tänä aamuna levitetään kaupungin kupoliin,
kun pilvet palavat loppuun, sinertää ja huuhtoo.
saumat ratkeavat, alussa pilvet rikkoo aukko
pehmeäreunainen railo, huulet joilta laskeutuu
Välimeren rantaviivan kalkittu pöly, keltainen
harso hiestä märkien kävelykatujen varsilla,
missä roskapussit muistuttavat: täällä osataan
rakastaa ja unohtaa, uida kuin viimeistä kuuta,
vaipua likaiseen veteen, elvyttää lokit siivilleen
ja hukkua taas, taas häipyä kohti uloimpia saaria,
hopeasta juotettuja luotoja, repaleista viuhkaa
joka tänä aamuna levitetään kaupungin kupoliin,
kun pilvet palavat loppuun, sinertää ja huuhtoo.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
87