Valamon yksinäinen

Laiva on kajauttanut lähtöhuutonsa; se irrottautuu laiturista ja lipuu hiljalleen tyyntä Luostarilahtea. Päivä on kaunis, taivas kaartuu heleänä ja aamulla horisonttiin kohonneet pilvet ovat kadonneet. Mitään niin kaunista kuin Luostarilahti Dimitri ei tiedä. Laivan lipuessa kohti Nikolskin skiittaa, Dimitri kohottaa katseensa pääluostarin korkeimmalla oleviin ikkunoihin. Petja on siellä; hän tietää - Petjan ajatukset saattavat hänet matkaan. Kun laiva ohittaa Nikolain skiitan ja kääntyy vasemmalle, kirkon kellot alkavat soida. Suurten kellojen jymeä ääni kuuluu ensin, se soi syvänä ja vakaana, aivan kuin itse kirkko olisi puhjennut puhumaan ja surullisena jättäisi hyvästiä.
- Rau... haa ... Rau ... haa. . ., kumajavat kellot.
- Pa ... lat ... kaa ... Pa ... lat ... kaa ...
- Rau ... haa ... Rau ... haa ...
Ja niin laiva höyryää lahdesta ulapalle.
Kalalokit ovat löytäneet laivan; ne kiertelevät sen ympärillä voimakkain siiveniskuin ja aina välillä syöksähtävät mereen kalaa etsien. Ne ovat levoton saattojoukko, meluisa ja kärsimätön.
Mutta aurinko paistaa, eikä selältä saapuva tuulenhenkäys tunnu kylmältä, raikkaalta ainoastaan. Matkalaiset istuvat kannella kasvot käännettyinä aurinkoa kohti; se lämmittää suloisesti, tuo mieleen rauhallisuuden ja hyvän olon tunteen. Miten ihmiset ovatkaan kevätaurinkoa kaivanneet pitkän ja lumisen talven aikana! Kun laivat taas aloittivat liikenteen Sortavalasta Valamon kautta Pietariin, ihmiset suorastaan tungeksivat niihin; meri veti heitä puoleensa miltei lumoukseen asti.
Dimitri nojaa laivan kaiteeseen. Tuuli hyväilee hänen kasvojaan ja liehuttaa korkeasta päähineestä laskeutuvaa huntua, joka ulottuu alas selkään asti. Hänellä ei ole jalassa saappaita, vaan Sortavalasta ostetut puolikengät, sillä hän ei saa oikeata jalkaansa enää saappaaseen. Kaiteella on hänen paksusta kankaasta tehty viittansa, pitkä ja lämmin. Hän on riisunut sen, sillä aurinko paistaa kuumasti.
Tavallisesti ihmiset lyöttäytyvät mielellään juttusille munkkien kanssa, mutta Dimitrin olemuksessa on jotakin niin eristäytynyttä ja torjuvaa, että hän saa olla yksinään. Mutta tuon tuostakin muiden kannella olijoiden katse viivähtää hänessä. Heitä kiehtoo tämä pitkä, laiha munkki, jonka kaunispiirteiset kasvot ovat tavallista kelmeämmät. Hiukset ja parta ovat kyllä harmaat, mutta ei mies selvästikään ole vielä vanha; siis sairas, päättelevät matkustavaiset. Kasvoilla viivähtää aina joskus kärsivä ilme; vasen käsi etsiytyy aristellen laajan hihan poimuihin, oikea taas puristaa tukevaa kävelykeppiä. Mikähän miehellä on?