Salmi, Viljo
Tekstinäyte
Mutta eräinä keskikesän päivinä tiedettiin köyhässä torpparikylässä kertoa, että kartanon nummimailla aletaan kerätä jäkälää Saksaan vietäväksi. Työ on helppoa ja köykäistä, kuin tanssia vain. Paljonkos kuiva jäkälä hyppysissä painaa! Lapsellista peliä se on ikäihmiselle, mutta näppäräsormiset mukulat ovat kuin luotuja siihen virkaan. Ja rahaa tulee kuin tukin ajosta!
Jopa kateuskin lensi koukkuisin siivin kylään: kyllä suutarin kelpaa, kun on panna lauma mukuloita metsään. Rikastuvat ja ylpistyvät ne, niin etteivät omaa tuhnaansa tunne!
Tainion töllissä puhuttiin paljon asiasta ja rakenneltiin suunnitelmia. Lapset pyörivät isän ympärillä kuin harakat, sillä puuha toi tuhat kysymystä. Ja mikäpä siinä: jos niikseen tulee, rohkenee mestarikin lyödä lestit nurkkaan! Koko homma oli kiehtovan salaperäistä.
Seppeleitä niistä valmistetaan, hautaseppeleitä, tiesi joku. Ja katin kontit, minä sanon: ruutia ja tynämiitiä niistä syntyy silloin, kun ne saksmannin kouriin joutuvat, intti toinen. Suuri sota oli tulossa, niin sanoi isäkin, ja missä se alkaisi ellei Saksanmaassa.
Yhtenä aikaisena aamuhetkenä pyrähti suutarimestarin viisipäinen lapsilauma liikkeelle. Kantapäät vain tömisivät, kun riennettiin mutkaista nummipolkua isän perässä uudennihkeät sankakopat laihanruskeilla käsivarsilla. Isä oli lähtenyt vain ohjaamaan joukkonsa taatusti perille, mutta sittenkin kyti mielessä suurempi mielihalu.
Aapekin oli aivankuin irti maasta. Silmät säteilivät, posket hehkuivat ja rinta oli haljeta riemusta. Aape oli nyt raharikas. Tai jos hän ei aivan vielä ollutkaan, niin kohta hänestä tulisi sellainen. Viikon kuluttua hän saisi ensimmäisen tilin, ja sen jako oli jo tarkkaan suunniteltu. Äidille tulisi päältäjaon hyppysellinen, ja se oli siksi, ettei isä enää koskaan saisi tiuskia hänelle turhanpäiväisistä rahanmenoista. Sisaret ja veljet tienasivat nyt itse. Ja jos isältä loppuisi, niin hänellekin Aape antaisi. Mutta kaiken muun hän panisi visusti pankkooseen, kätkisi omaan salaiseen paikkaansa, jota ei kukaan saisi tietää. Kesä oli pitkä, ja se lupasi monen monta viikkotiliä.
Eikä Aapen kirmaava ajatus pysähtynyt siihen. Se näki suutarimestarin perheen onnenmaassa, jossa ei loppunut leipä, ei ehtynyt maito, ei kiusannut kipu, ei sortanut suru. Mestarin mökki oli hieno kuin linna, hymyili vain mäellä punaisin poskin ja sinisin silmin. Eikä sen katolla enään istunut peikko, köyhyyden painajainen, sillä se oli hätyytetty pois, karkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Se oli kauhistunut sitä riemuhuutoa, jonka perhe päästi ilmoille jokaisena tilipäivänä. Taloa piirittivät nyt punalakkiset tontut, hyvät haltiat, joita peikko pelkäsi kuin ruttoa.
(Kadonnut päiväpulkka 1977)
Tainion töllissä puhuttiin paljon asiasta ja rakenneltiin suunnitelmia. Lapset pyörivät isän ympärillä kuin harakat, sillä puuha toi tuhat kysymystä. Ja mikäpä siinä: jos niikseen tulee, rohkenee mestarikin lyödä lestit nurkkaan! Koko homma oli kiehtovan salaperäistä.
Seppeleitä niistä valmistetaan, hautaseppeleitä, tiesi joku. Ja katin kontit, minä sanon: ruutia ja tynämiitiä niistä syntyy silloin, kun ne saksmannin kouriin joutuvat, intti toinen. Suuri sota oli tulossa, niin sanoi isäkin, ja missä se alkaisi ellei Saksanmaassa.
Yhtenä aikaisena aamuhetkenä pyrähti suutarimestarin viisipäinen lapsilauma liikkeelle. Kantapäät vain tömisivät, kun riennettiin mutkaista nummipolkua isän perässä uudennihkeät sankakopat laihanruskeilla käsivarsilla. Isä oli lähtenyt vain ohjaamaan joukkonsa taatusti perille, mutta sittenkin kyti mielessä suurempi mielihalu.
Aapekin oli aivankuin irti maasta. Silmät säteilivät, posket hehkuivat ja rinta oli haljeta riemusta. Aape oli nyt raharikas. Tai jos hän ei aivan vielä ollutkaan, niin kohta hänestä tulisi sellainen. Viikon kuluttua hän saisi ensimmäisen tilin, ja sen jako oli jo tarkkaan suunniteltu. Äidille tulisi päältäjaon hyppysellinen, ja se oli siksi, ettei isä enää koskaan saisi tiuskia hänelle turhanpäiväisistä rahanmenoista. Sisaret ja veljet tienasivat nyt itse. Ja jos isältä loppuisi, niin hänellekin Aape antaisi. Mutta kaiken muun hän panisi visusti pankkooseen, kätkisi omaan salaiseen paikkaansa, jota ei kukaan saisi tietää. Kesä oli pitkä, ja se lupasi monen monta viikkotiliä.
Eikä Aapen kirmaava ajatus pysähtynyt siihen. Se näki suutarimestarin perheen onnenmaassa, jossa ei loppunut leipä, ei ehtynyt maito, ei kiusannut kipu, ei sortanut suru. Mestarin mökki oli hieno kuin linna, hymyili vain mäellä punaisin poskin ja sinisin silmin. Eikä sen katolla enään istunut peikko, köyhyyden painajainen, sillä se oli hätyytetty pois, karkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Se oli kauhistunut sitä riemuhuutoa, jonka perhe päästi ilmoille jokaisena tilipäivänä. Taloa piirittivät nyt punalakkiset tontut, hyvät haltiat, joita peikko pelkäsi kuin ruttoa.
(Kadonnut päiväpulkka 1977)