Päivän täky

Yksinäisyyden kaivo

Englantilaisen Radclyffe Hallin (1880-1943) romaani Yksinäisyyden kaivo (Basam 2010, suom. Milla Karvonen) on lesbokirjallisuuden klassikko. Alun perin vuonna 1928 ilmestynyt teos sai aikaan valtavaa kohtua, mikä johti siveettömyysoikeudenkäyntiin ja teoksen julkaisukieltoon. Romaani kertoo yläluokkaan kuuluvaan perheen poikamaisesta tyttärestä Stephen Gordonista. Hänen isänsä Sir Phillip ymmärtää tytärtään, mutta muiden on vaikea hyväksyä häntä. Romaanissa käydään läpi Stephenin ihastuksia ja rakkaussuhteita, mutta naisten välisen rakkauden kuvaus pysyy läpi teoksen hienovaraisena. Penjami Lehto kirjoittaa blogissaan Jäljen ääni: ”Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville.” ”Mutta mikä hän oikein oli? Hän palasi ajatuksissaan lapsuuteensa ja törmäsi menneisyydessään moniin asioihin, jotka hämmensivät häntä. Hän ei ollut koskaan oikein ollut kuin muut pikkulapset, hän oli aina ollut yksinäinen ja tyytymätön, hän oli aina yrittänyt olla joku muu – sen takia hän oli pukeutunut nuoreksi Nelsoniksi. Muistellessaan noita päiviä hän tuli ajatelleeksi isäänsä ja mietti, aivan kuten silloinkin, voisiko tämä auttaa häntä.”

Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen (s. 1989) esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019) kertoo kiinalaisessa pelifirmassa työskentelevästä nuoresta suomalaisnaisesta. Hän on lahjakas peligraafikko, joka joutuu ulkomaalaisena tottumaan täysin vieraaseen työkulttuuriin. Sopeutuminen on hankalaa myös vapaa-ajalla, sillä kielitaidottoman on hankala tutustua paikallisiin. Hän löytää ymmärtäjiä paikallisesta lesbojen alakulttuurista, johon liittyy kuitenkin väkivaltaa ja länsimaisesta näkökulmasta hämmentävän jäykkiä normeja. Romaani pohjautuu Kantasen omiin kokemuksiin kiinalaisessa Funplus-pelifirmassa työskentelystä. Helena Ruuska kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Kantasen omaelämäkerrallinen esikoisteos on kiinnostava puheenvuoro, jossa ravistellaan pelialaa, naissuhteita ja kulttuurisia kliseitä.” ”Tarkkailin yhä salaa muiden tiimien pelien kehitystyötä. Siitä oli muodostunut miellyttävä leikki, sillä mystinen osa aivoissani palkitsi minut aina, kun näin jonkin tismalleen samanlaisen yksityiskohdan kuin jossain länsimaisessa suosikkipelissäni. Pienten kopioitujen viitteiden löytäminen oli vielä tyydyttävämpää kuin huomata, kuinka räikeästi varastimme kiinalaiseen peliin hahmoja, logoja ja pahimmillaan koko pelin perusidean. Eräällä toisen tiimin luomalla hahmolla oli täsmälleen samanlaiset vihreät smaragdinapit kuin tunnetulla hahmolla pelissä, jota olin Suomessa pelannut lähes addiktoituneesti.”

En suostu

Norjalaisen Per Pettersonin (s. 1952) romaani En suostu (Otava 2014, suom. Katriina Huttunen) kertoo kahdesta lapsuudenystävästä Jimistä ja Tommystä. He kohtaavat toisensa 30 vuoden tauon jälkeen öisellä sillalla, jolla Jim on kalastelemassa. Tommy on saavuttanut elämässään taloudellista menestystä, kun taas Jim on tyytynyt vaatimattomaan elämään. Tarinassa muistellaan heidän yhteistä menneisyyttään 60- ja 70-luvuilla ja pohditaan sitä, miten perhetausta vaikuttaa ihmisten valintoihin. Hertta Hulkkonen kirjoittaa Kiiltomatojen arviossaan: ” Tommy, Jim ja muut hengittävät, näkevät kipeän tarkasti, kaipaavat, katsovat taaksepäin ja miettivät, että minun ei olisi pitänyt tehdä noin, mutta niin minä tein. Pettersonin kirjassa on paljon surua, mutta siitä huolimatta sen lukeminen tekee tyyneksi.” ”Jim ei tiennyt ketä olisi kaivannut, oliko mahdollista kaivata ihmistä josta ei tiennyt mitään, jota ei ollut koskaan nähnyt, joka ei ollut jättänyt jälkeensä tyhjää tilaa, ei painaumaa jota olisi elämästä huomannut, ei tyhjiötä jonka olisi tuntenut, hän ei tiennyt oliko se tunne joka hänellä oli silloin kun hän ajatteli juuri sitä, oliko se kaipuuta, mutta oli helppo nähdä että Tommyllä oli jotakin mitä Jimillä ei ollut. Tommyn isä oli harvinaisen näkyvä, ja monet naiset näkivät hänen juoksuttavan roskasäiliöitä olalla, ja monet miehet osallistuivat hänen raskaisiin kisoihinsa, mutta toisaalta Tommy sai selkäänsä, eikä siinä ollut mitään kaipaamista. Jim ei ollut koskaan saanut selkään keneltäkään, ei vieläkään, hänen äitinsä ei antanut hänelle selkään, äiti ei uskonut selkäsaunoihin, ei halunnut kurittaa poikaansa.”

Kaikki kevään merkit

Lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetun Veera Salmen (s. 1976) aikuisille suunnattu esikoisromaani Kaikki kevään merkit (Otava 2014) sijoittuu Helsingin Eläintarhantiellä sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Ruusujen ympäröivä huvila kätkee sisäänsä ikäviä salaisuuksia, joita tarinan naiset alkavat punoa auki. Tarina kulkee monessa eri aikatasossa ja kertoja vaihtelee. Pääosassa ovat huvilalla asuneet tai edelleen asuvat naiset. Helena Ruuska kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Poloiset ihmiskohtalot, fragmentaarisesti kerrotut eri sukupolvien naisten tarinat, ovat koskettavia ja taitavasti rakennettuja.” ”Oli ilta, oli kori. Oli niin pimeää, että puiden varjot kuhisivat susia ja miehiä, kuului kalahduksia, ne olivat kirveitä, kuului kirskuntaa, se oli juna ja kaiken kauheuden yllä oli musta taivas. Siellä asui Hän, jota minä pelkäsin kaikkein eniten: Jumala. Suuri, ääretön Jumala, jonka silmät näkivät kaikkialle. Jumalan silmät nakersivat reiän sisuksiin, etsivät sieltä kaikki valheet ja rumat sanat, Jumalan silmät eivät koskaan nukkuneet, eivät räpsähtäneetkään, tutkivat jatkuvasti, oli kädet, jotka kietoutuivat halimaan kaikkia, koko maailmaa, kämmenet, valtavat sormet, hiukset, päättymättömät hiukset, joihin saattoi kuristua ja vielä kaiken päälle se tukahduttavan kuuma, kaiken peittävä rakkaus.”

Uskollinen äänentoisto

Englantilaisen Nick Hornbyn (s. 1957) esikoisromaanin Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996, suom. Irmeli Ruuska) pääosassa on 35-vuotias levydivarin myyjä Rob Fleming. Hän on intohimoinen levyjen keräilijä ja popmusiikin harrastaja. Tyttöystävä Laura on jättänyt hänet ja Rob viettää aikaansa levykaupassa työskentelevien kavereidensa kanssa. Heidän päivänsä täyttyvät erilaisten top-listojen laatimisesta ja huonon musiikkimaun omaavien asiakkaiden nöyryyttämisestä. Rob alkaa pohtia ihmissuhteittensa kariutumisten perimmäisiä syitä ja ottaa yhteyttä ex-tyttöystäviinsä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Musasymboliikkaan kytkeytyvän naivismin keinoin Hornby kuvaa keski-ikäistyvän friikin tilintekoa menneestä ja kivulloista kulkua oman elämänsä keskipisteeksi.” ”Epäilemättä levyt ovat auttaneet minua rakastumaan. Kuulen jonkin uuden jutun, erilaisen soinnun, joka sulattaa minut täysin, ja ennen kuin huomaankaan, etsiskelen jo jotakuta, ja ennen kuin huomaankaan, olen löytänyt hänet. Rakastuin Rosieen, siihen samanaikaisorgasmityttöön, sen jälkeen kun olin rakastunut yhteen Cowboy Junkiesin kappaleeseen: soitin sitä soittamasta päästyä, ja siitä tuli haaveellinen olo, ja tarvitsin jonkun josta haaveilla, ja sitten minä löysin hänet, ja…huonostihan siinä kävi.”

Niin kuin minä heidät näin

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018) sijoittuu koulumaailmaan. Joukko teini-ikäisiä oppilaita on vallannut koulun liikuntasalin ja heillä on hallussaan ase. Nuoret lähettävät tilanteestaan nettiin striimiä ja somettavat tottuneesti. Paniikissa olevat opettajat yrittävät selvittää tilannetta poliisien kanssa. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Niin kuin minä heidät näin on parhaimmillaan avautuessaan tuonne teinien kokemusmaailmaan, sinne mihin täältä vanhasta kirjoitetusta maailmasta näkyy usein kovin huonosti." "Kuusikolla on hallussaan salasanoja, ryhmiä, käyttöliittymiä ja reittejä, joille opettajat tahtoisivat kuollakseen päästä. Saadakseen niistä otteen heidän täytyisi kuitenkin kääriä hihansa ja työntää kätensä järjestelmän maatuneiden kerrosten läpi. Heidän pitäisi pyydystää suosituimmat chipmunkit ja antaa gangnamstylen kuljtettaa. Sitä he eivät tee. Sellainen ei ainoastaan tympäise vaan suorastaan satuttaa ja loukkaa heitä. He kuvailevat, miten he joka päivä kärsivät melusta ja heidän silmänsä kipeytyvät kirkkaasta saasteesta. He ovat rasittuneita siitä, että heidän on pakko sietää ruutuja, jotka rävähtävät auki.”

Neuvostoihmisen loppu

Nobel-palkittu valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) on tunnettu dokumentaarisista moniäänisistä romaaneistaan, joissa hän ruotii entisen Neuvostoliiton alueen historiaa ja nykyisyyttä. Romaani Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi 2018, suom. Vappu Orlov) koostuu ihmisten tarinoista, jotka kirjailija on koonnut aitojen haastatteluiden pohjalta. Tarinoissa käsitellään surullisia menneisyyden tapahtumia, mutta muistoihin liittyy myös lämpöä ja nostalgiaa. Monessa tarinassa toistuu kritiikki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin aikoihin, jolloin raha otti yliotteen yhteiskunnasta. Anneli Kajanto kirjoittaa blogissaan, että Aleksijevitšin teos ”on merkittävyydeltään mammutti. Se maalaa tarkkoja kuvia neuvostoihmisestä ennen ja nyt, tai pikemminkin, antaa neuvostoihmisten maalata itse omakuvansa.” ”Minun tekee nyt mieleni muistella.. Haluan ymmärtää sen mitä olen elänyt. Paitsi omaa elämääni, myös meidän elämäämme, neuvostoelämää… Minä en ole ihastunut omaan kansaani. Enkä myöskään kommunismiin, enkä meidän kommunistijohtajiimme. En varsinkaan tänä päivänä. Kaikki on pinnallistunut, porvarillistunut, kaikki haluavat elää hyvin, makeaa elämää. Kuluttaa ja kuluttaa. Kahmia itselleen! Kommunistitkaan eivät ole samoja kuin ennen. Meillä on kommunisteja, joiden vuositulot ovat satoja tuhansia dollareita. Jotka ovat miljonäärejä! Asunto Lontoossa… palatsi Kyproksella… Mitä kommunisteja sellaiset ovat? Missä on heidän uskonsa? Jos heiltä kysyy, katsovat kuin tärähtänyttä.”

Jälkikuva

Juha Mannerkorpi (1915-1980) julkaisi mittavan tuotannon runoutta, proosaa, näytelmiä ja suomennoksia. Jälkikuva (Otava 1965) on viiltävä romaani vaimonsa kuoleman jälkeen yksin jääneestä miehestä. Monologin kaltainen kerronta kulkee tajunnanvirran kaltaisesti välillä menneisyydessä, välillä nykyisyydessä. Mies yrittää jatkaa elämäänsä ja tekee arkisia askareita kuten asentaa kattokruunua. Teoksen taustalla on kirjailijan oma kokemus leskeydestä, sillä hänen vaimonsa oli kuollut vuonna 1961. Kari Saviniemi kirjoittaa Kansan Uutisissa romaanista näin: ”Satunnainen ja merkitsevä aines sekoittuvat siinä niin kuin arkielämässäkin. Hanna, päähenkilön rakastettu, on kuollut – sellainen jättää jälkensä ihmiseen kuin ihmiseen. Kuolemasta ja pikkuisista detaljeista Mannerkorpi rakentaa virtuoosimaista, soljuvaa proosakudelmaa.” ”Keittokirjan pitäisi olla hyllyllä silityspöydän yläpuolella vasemman savensinisen liukuoven takana; siellä se onkin, revennyt selkänahka roikkuu. Lantio pöydänreunaa vasten kurkotan hiukan mutta käteni pysähtyy. Otanko? Hannan sormenjäljet; kunpa osuisin samoihin. Kirja on pinossaan päällimmäisenä: vasemmalla kädellä ja keskeltä sitä tietysti on täytynyt tarttua. Työnnän peukaloni sen alle ja muut sormet päälle ja rupean vetämään sitä pinon ja ylemmän hyllyn välistä ulos. Niin vain se ei tule, se nuljuu ja lipsuu, ja kun sen viimein saan käteni varaan se on hajota.”

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

Venäläinen Ivan Turgenev (1818-1883) muistetaan erityisesti Metsämiehen muistelmista ja romaanista Isät ja lapset. Hän kirjoitti romaanien rinnalla myös runoja, näytelmiä, novelleja ja pienoisromaanin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (Karisto 1980, suom. Eila Salminen). Päiväkirjamainen teos kertoo kuolemansairaasta aatelismiehestä Tšulkaturinista, joka kahden keväisen viikon aikana kirjaa ylös elämänsä pettymyksiä ja toteutumattomia haaveita. Teoksen nimessä mainitusta tarpeettomasta ihmisestä tuli yksi aikakauden venäläisen kirjallisuuden tyyppihahmoista. He olivat usein itsesääliin taipuvaisia ja saamattomia aatelistaustaisia älymystön edustajia, jotka eivät löydä idealistisille ajatuksilleen vastakaikua. Ivan Turgenev oli venäläisissä kirjailijapiireissä arvostettu, mutta kiistelty hahmo. Hänen mielestään venäläisten olisi pitänyt hakea vahvemmin vaikutteita läntisestä Euroopasta, ja hän joutui asenteidensa vuoksi esimerkiksi Dostojevskin ja Tolstoin hampaisiin. Dostojevski kuvasi kirjeessään Turgenevia vastenmieliseksi aristokraatiksi ja ateistiksi, joka rakastaa Saksaa, mutta "tarvitsee kaukoputken nähdäkseen mitä Venäjällä todellisuudessa tapahtuu".- Ekonen & Turoma: "Venäläisen kirjallisuuden historia" (Gaudeamus 2015)  ”Tarpeeton, tarpeeton… Kylläpä keksin erinomaisen sanan. Mistä syvemmälle tunkeudun itseeni, mitä huolellisemmin tarkastelen entistä elämääni, sitä vakuuttuneemmaksi tulen tuon ilmaisun ankarasta totuudesta. Tarpeeton – niin juuri. Muihin ihmisiin ei tuota sanaa voi soveltaa… Ihmiset voivat olla pahoja, hyviä, viisaita, tyhmiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä, mutta eivät tarpeettomia… Toisin sanoen, koettakaa ymmärtää minua, maailma tulisi luonnollisesti toimeen ilman noita ihmisiä, mutta hyödyttömyys ei ole heidän pääominaisuutensa, se ei ole heidän huomattavin tuntomerkkinsä eikä sana ”tarpeeton” tule ensimmäiseksi kielellenne, kun puhuttu heistä. Mutta minä… minusta ei voi sanoa mitään muuta: tarpeeton – se riittää. Ylimääräinen ihminen – siinä kaikki.”

Halun ja epäluulon esseet

Antti Nylénin (s. 1973) Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) on kirjailijan toinen esseekokoelma. Teoksessa käsitellään terävään sävyyn taiteita (Nico, Robert Bresson, Anna Abreu), lihansyöntiä, uskonasioita ja paljon muuta. Matti Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vaikka Nylén nimittää esseitään Vaahteramäen Eemelin puu-ukoiksi, maailmalta eristyksissä kirjoitetuiksi, hän sanoo olevansa huono ihmisvihaaja.” ”Kaikkein kamalinta kuitenkin olisi, jos kirjoittaminen olisi helppoa, jos esseet syntyisivät pelkästä kosketuksesta, taikaiskusta, ilman raskautta ja haudontavaihetta. On tärkeää ja arvokasta, että tärkeiden ja arvokkaiden asioiden luominen on vaikeaa. Kuningas Midasta traagisempaa mielikuvitushahmoa ei ole. Mistä palasikin mieleeni, mitä Valerie Solanas kirjoitti kerran: ”Mies-sukupuolella on käänteinen Midaan kosketus. Kaikki, mihin mies koskee, muuttuu paskaksi”. Jos tämä on totta, on tehtävä kaikki, jotta ei koskaan tulisi mieheksi tai jotta vahingon jo tapahduttua lakkaisi olemasta sellainen.”

Belgian suru

Belgialaisen Hugo Clausin (1929-2008) romaani Belgian suru (Otava 1999, suom. Markku Mannila) on lähes tuhatsivuinen kuvaus Lousin ja hänen perheensä elämästä saksalaismiehityksen aikaisessa Belgiassa. Osittain omaelämäkerrallinen teos ilmestyi alun perin vuonna 1983 ja on yksi sodanjälkeisen eurooppalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä romaaneista. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Ja mikä lukijan kannalta mukavinta Belgian suru on romaani, jota lukee mieluusti, koska Hugo Claus kirjoittaa hauskasti, pirullisesti, empaattisesti, tylysti, ymmärtäen ja viisaasti. Kerronta tempaa mukaansa, ja romaanihenkilöt tulevat lihaksi ja vereksi.” ”Tuntia myöhemmin Louis varasti luostarin varastosta polkupyörän ja lähti ajamaan, polki joskus rauhallisesti Marcel Kintin tyyliin, joskus taas kiri vimmatusti kuin Poeske Scherens, minkä jälkeen pohkeet olivat aivan veltot ja niitä särki koko ajan. Hän ohitti oliivinvihreitä tankkeja, jotka olivat täynnä tommyja ja hylättyjä ilmatorjunta-aseita. Aalterin luona hän ajoi läpi alueen, jonka molemmilla puolilla oli poltettuja puita ja savuavia talorivistöjä, ja jostain horisontin takaa kuului yksitoikkoista tykkien jylyä. Oli jo pimeää, kun hän saapui Mona-tädin talolle Walleen. Kummisetä sössötti puuvillainen yömyssy päässään, että Louis oli ääliö. Cecilellä oli valkoinen mekko ja kaulahuivi, jossa oli Belgian trikolorivärit, ja Mona-täti antoi hänelle voileipiä, joiden päällä oli vasikanpäämuhennosta ja tomaattisosetta.”

Marsipaanisotilas

Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipaanisotilas (Gummerus 2001, suom. Leena Vallisaari) kertoo kuusihenkisen Kummellin perheen elämästä talvi- ja jatkosodan aikaisessa Suomessa. Perheen pojista kaksi nuorinta on joutunut rintamalle ja vanhin teologiaa opiskeleva poika Petter jää kotiin sairautensa vuoksi. Romaanissa keskitytään sotakuvausten rinnalla erityisesti kotirintaman asioihin. Painopiste on tapahtumien historiallisesti tarkan kuvaamisen sijasta päähenkilöiden kokemuksissa ja heidän välisissä suhteissaan. Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kirjoittaa: ”Sodan, menetysten ja elämän ankaruuden keskelläkin ihminen haaveilee perusasioista, kaipaa monenlaista hyvää: lämpöä, valoa, ruokaa, hiivaleipää.” ”Sodan syttyminen juuri juhannuksen alla tekee juhlimisesta sekavaa ja hysteeristä. Kohtelias Göran Kummel jonottaa Lottalan edessä puoli tuntia, ennen kuin hänelle armosta annetaan mukillinen kaljaa, jolla hän huuhtelee harminsa alas. Sitten hän lampsii kylälle ja jonottaa kolme varttia elokuvalippua puoli- tai täyshumalassa olevien heilallisten tai heilattomien sotilaiden kanssa ja istuu sitten kaksi tuntia hikoillen villiintyneiden ja karskeja huomautuksia tekevien aseveljien keskellä ennen kuin kävelee itsekseen takaisin kasarmille. Mikä juhannusaatto, mikä saatanallinen surkeus.”

Unikertomus

Itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin (1862-1931) pienoisromaanin Unikertomus (WSOY 1999, suom. Oili Suominen) päähenkilönä on wieniläinen lääkäri Fridolin ja hänen vaimonsa Albertine. Karnevaalien jälkeisissä tunnelmissa aviopari avautuu toisilleen salaisista fantasioistaan ja ulkopuolisista suhteistaan. Myöhemmin potilaskäynnin yhteydessä Fridolin eksyy kummallisiin seikkailuihin öiseen Wieniin. Liikutaan unen ja valveen rajamailla, ja Fridolin alkaa menettää otteensa todellisuudesta. Sisäistä monologia hyödyntävä pienoisromaani ilmestyi alun perin vuonna 1926 ja se oli psykologisen kerronnan suhteen edellä aikaansa. Teoksen teemoissa ja niiden käsittelytavassa näkyy vahvasti Schnitzlerin ystävän Sigmund Freudin vaikutus. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi nimellä Tohtori eksyy erotiikkaan (Karisto 1928, suom. Kalle Väänänen). Stanley Kubrick ohjasi teoksen pohjalta elokuvan Eyes Wide Shut (1999). ”Kello oli viisi aamulla, kun hän nousi oman asuntonsa portaita. Hän meni ensimmäiseksi vastaanottohuoneeseensa, sulki naamiaisasun huolellisesti kaappiin, ja välttääkseen herättämästä Albertinea hän riisui kengät ja vaatteet, ennen kuin meni makuuhuoneeseen. Varovasti hän sytytti yöpöytänsä himmeän lampun. Albertine makasi rauhallisena, kädet niskan takana, huulet olivat raollaan ja suun ympärillä oli tuskallisia varjoja: näitä kasvoja Fridolin ei tuntenut. Hän kumartui Albertinen otsan ylle, joka heti kuin kosketuksesta vetäytyi ryppyihin, ja kasvoille tuli oudon vääristynyt ilme; ja äkkiä, yhä unessa, Albertine nauroi niin kimakasti että Fridolin pelästyi. Vaistomaisesti hän kutsui vaimoaan nimeltä. Albertine naurahti uudelleen, ikään kuin vastaukseksi, aivan oudolla, melkein kammottavalla tavalla.” 

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen (s. 1966) trilleri Vilpittömästi sinun (Gummerus 2011) on kirjailijan esikoisromaani ja ns. Studio-sarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Lontoossa työskentelevästä suomalaisesta Liasta, joka on kunnianhimoisen työnsä ulkopuolella yksinäinen. Kaikki muuttuu, kun hän joutuu sattumalta näkemään raakalaismaisesti murhatun naisen jäännökset. Häntä alkaa painaa se, että tekijää ei saada kiinni. Hän pyytää apua toiselta Lontoossa asuvalta suomalaiselta Marilta, joka työskentelee salaperäisessä Studiossa. Studio pyrkii parantamaan maailmaa ja vaikuttamaan politiikkaan usein kyseenalaisia keinoja käyttäen. Lumiomena-blogissa kirjoitetaan, että ”Vilpittömästi sinun on myös monitasoinen romaani juurista ja juurettomuudesta, luottamuksesta, omapäisyydestä ja suomalaisuudesta. Kaikkea säätelee suomalainen alakulo tai suru, sellainen turvallinen ja hyväkin alavire, jonka myös Lia ja Mari tunnistavat.” ”Hän teki paljon töitä, ja aikaa jäi vain kahdelle harrastukselle. Molempiin hän paneutui intohimoisesti.Rakkain oli juoksu. Hän juoksi kolmena iltana viikossa, joskus neljänä tai viitenä. Aina kovaa ja vähintään puolitoista tuntia, jotta elimistön endorfiinin korkealle ja pääsi kiinni syvään nautintoon.Lia tapasi juosta asuinalueensa Hampsteadin vehreillä, mäkisillä kaduilla ja puistojen reunamilla. Hänellä oli neljä vakioreittiä, joista hän valitsi aina yhden sään mukaan – Heathillä tuuli ja sade tuntuivat enemmän, ja North End oli hyvä vasta myöhään illalla, kun tiet alkoivat olla vapaat kulkijoista.”

Taras Bulba

Venäjän kielellä kirjoittaneen Nikolai Gogolin (1809-1853) tuotanto käsittää pietarilaisnovellien (”Päällystakki”, ”Nenä”, jne.), Kuolleiden sielujen ja näytelmien rinnalla myös vähemmälle huomiolle jääneen sarjan ukrainainalaistarinoita. Gogol oli kotoisin Ukrainasta ja kirjoitti nuoruudessaan tarinoita, joissa korostui ukrainalaisten tai vähävenäläisten kansalliset erityispiirteet. 1600-luvun Ukrainaan sijoittuva romaani Taras Bulba (Basam Books 2010, suom. Eero Balk) kuvaa Ukrainan tasangoilla vaikuttaneiden kasakoiden elämää. Päähenkilöinä ovat vanha karskisti käyttäytyvä Taras Bulba ja hänen kouluja käyneet poikansa Ostap ja Andri. Alun perin vuonna 1835 ilmestynyt romaanin ensimmäinen versio sisälsi viitteitä Vähä-Venäjän alueiden hallintaan liittyviin kiistanalaisiin kysymyksiin ja korosti ukrainalaisten kansallistunnetta. Myöhemmin romaanista ilmestyi korjattu versio, jossa korostui panslavistinen, suurvenäläinen näkökulma. Korjattu versio on saanut klassikon aseman Venäjällä ja se on ollut pohjana myös monille käännöksille. Basam Books julkaisi alkuperäisen sensuroimattoman version Eero Balkin mainiona suomennoksena vuonna 2010. ”Bulba lohduttautui etukäteen ajatuksella, kuinka hän nyt kahden poikansa kanssa ilmaantuisi sanomaan: ”Katsokaapa, millaiset urhot minä teille toin!” Hän ajatteli, miten veisi heidät Zaporižžjaan, tuon ajan Ukrainan sotakouluun, esittelisi heidät tovereilleen ja katsoisi, kuinka he edistyisivät silmissä sotataidossa ja hummailussa, jota sitäkin hän piti yhtenä ritarin perushyveistä. Aluksi hän halusi lähettää heidät matkaan yksin, koska piti tärkeänä ryhtyä kokoamaan uutta joukkoa, ja se vaati hänen läsnäoloaan. Mutta hänen nähdessään pitkät ja rotevat poikansa hänessä syntyi äkkiä sotaisa henki, ja hän päätti lähteä heidän kanssaan heti seuraavana päivänä, vaikka siihen pakotti vain itsepäisyys.”

Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan (s. 1972) romaani Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) sijoittuu 1950-, 60- ja 70-lukujen helsinkiläisiin taidepiireihin. Päähenkilönä on elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä työskentelevä Visa, jonka intohimona ovat maalaaminen ja taide. Hän haluaa taiteilijaksi ja tutustuu pian moneen taidemaailmaan vaikuttajaan: Unto Pusaan, Eino Ruutsaloon, Carolus Enckelliin ja Maire Gullichseniin. Faktaa ja fiktiota sekoittava teos sisältää paljon pohdintaa taiteesta ja taiteilijuudesta. Aino Frilander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Jos Rembrandt loihtii valoa, Haahtela on aina ollut velho loihtimaan tunnelmia ja tuokiokuvia.” ”Käytävän vieressä oli piirustussali. Visa katseli lasin läpi mallinkoroketta, ja telineitä, jotka unisen näköisinä odottivat piirtäjän kättä. Ikkunoista lankesi valoa huoneeseen, kuin kappeliin. Pöly leijaili valonkaistaleissa, mutta Visa oli kuulevinaan lasin läpi hiilen rahinan ja vaimean puheensorinan. Niin kuin hän olisi äkisti siirtynyt ajassa taaksepäin ja nähnyt edessään jonkin entisaikojen mestarin työhuoneen. Siellä Rubensin kuuliaiset oppilaat työstivät luonnoksia, maalasivat pohjia, täyttivät väripintoja ja odottelivat, että mestari palaisi viimeistelemään työn, rustaisi siihen kallisarvoisen puumerkkinsä.”

Ihana maa

Walesilaisen Grace McCleenin (s. 1981) esikoisromaanin Ihana maa (Otava 2013, suom. Marianna Kurtto) kertojana on 10-vuotias Judith, joka asuu isänsä kanssa walesilaisessa tehdaskaupungissa. Äiti on kuollut ja isä kuuluu maailmanloppua profetoivaan uskonlahkoon. Koulukiusaamisen ja ankeiden kotiolojen vastapainoksi Judith rakentaa omaan huoneeseensa pienoismaailman. Siellä kaikki on täydellistä ja ihmeet mahdollisia. Sanna Kangasniemi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sekä Ihanan maan tarina että kerronta kulkevat sillä lailla vastaanpanemattoman rauhallisesti eteenpäin, että lukija huomaa elävänsä tunteella mukana Judith McPhersonin ja tämän isän koettelemuksissa” ”Yksi hyvistä ajatuksistani on, että tässä maailmassa ei ole suuria asioita, vaan paljon pieniä asioita jotka on liitetty yhteen; että on toisia maailmoja, joissa me olemme yhtä pieniä kuin pienin ihminen Ihanassa maassa; että Linnunradan kiekko, jonka ihmiset ovat uskoneet olevan kaikkeus, onkin vain yksi miljardeista galakseista, joiden takana kosmos on ainakin miljardi, miljardi, miljardi kertaa suurempi kuin kaukaisin universumin osa, jonka tiedemiehet pystyvät näkemään kaikista suurimmilla teleskoopeilla, ja sen kosmoksen takana on vielä muista kosmoksia jotka ulottuvat äärettömyyteen.”

Ihmettä kaikki

Juha Itkosen (s. 1975) romaani Ihmettä kaikki (Otava 2018) on kertomus nelikymppisestä avioparista, syntymättömän lapsen kuolemasta ja uuden elämän ihmeestä. Viiltävän omakohtainen romaani on päiväkirjamaisen avointa ja rohkeaa autofiktiota, joka ammentaa aineksia kirjailijan omasta elämästä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vaikka Ihmettä kaikki keskittyy paljolti kirjoittajan omaan haavoittuvuuteen, teos pysyy kunnioitusta herättävän kaukana itsekeskeisyydestä: suuria päähenkilöitä ovat ne pienet.” ”Tietyt sanat olivat alkaneet ärsyttää minua. Miksi aina puhuttiin lapsiperheen arjesta? Arkihan oli elämää. Itse asiassa sana lapsiperhekin oli turha, elämä oli elämää, eikä mitään ruuhkavuosia ollut, vain vuosia, jotka kiitäisivät ohitse ja joita jälkikäteen muistelisi ja todennäköisesti kaipaisi. Oma aika, mitä sekään oli? Tai pariskunnan yhteinen aika, se jota lehtijutuissa aina kehotettiin vaalimaan vaikka sitten lasten kustannuksella? Jos jokin aika oli laatuaikaa, muu aika oli sitten kai laadutonta. Ajan kategorisointi avioliitossa oli ongelmallista, se johti vain turhiin riitoihin ja epämääräiseen kalvavaan tyytymättömyyteen.”

Naurun ja unohduksen kirja

Tšekkiläissyntyinen kirjailija Milan Kundera (1929-2023) on kuollut 11. heinäkuuta 2023. 1900-luvun merkittävimpiin kuuluneen romaanikirjailijan kansainvälisiä läpimurtoteoksia oli Naurun ja unohduksen kirja (WSOY 1983, suom. Kirsti Siraste), joka ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kundera kirjoitti sitä asuessaan maanpaossa Ranskassa. Seitsemästä toisiinsa kietoutuvasta leikillisestä tarinasta koostuva teos sekoittaa kertovaan ainekseen esseemäistä pohdiskelua mm. unohtamisen ja muistamisen roolista totalitaarisessa yhteiskunnassa. Jan Blomstedt kirjoittaa kirjan esipuheessa: ”Naurun ja unohduksen kirja liikkuu jossakin romaanin rajoilla: se on merkillinen viuhka, Kunderan hajanaisin kirja, mutta samalla monisäröisin, prismaattisin, pelkistetyin ja ajatuksekkain kokonaisuus, jonka hän on luonut.” ”Koko tämä kirja on muunnelmaromaani. Yksittäiset jaksot seuraavat toisiaan kuin yksittäiset, teeman uumeniin johtavat tienpätkät, tien joka vie ajatukseen, yhteen ainoaan tilanteeseen jonka ymmärtäminen häviää silmieni saavuttamattomiin.Romaanini kertoo Taminasta, ja hänen poistuessaan näyttämöltä siitä tulee hänelle kirjoitettu romaani. Hän on sekä päähenkilö että pääkuulija, ja kaikki muut tarinat ovat vain hänen tarinansa muunnelmia jotka nivoutuvat toisiinsa hänen elämässään kuin pelissä.Tämä on naurun ja unohduksen tarina, unohduksesta, Prahasta ja enkeleistä kertova romaani. Eikä suinkaan ole sattuma että ohjauspyörän ääressä istuvan nuorukaisen nimi oli Rafael.”

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2008) on kertomus eteläpohjalaisen työläisperheen kasvatista Susannasta ja hänen suvustaan. Lakia opiskellut Susanna on muuttanut Helsinkiin ja siirtynyt elämässään eteenpäin. Hän on tarmokas yksinhuoltaja, joka on majoittanut kotiinsa irakilaisen pakolaisperheen. Hautajaiset tuovat eteläpohjalaisen suvun jälleen yhteen. Monen eri henkilöhahmon kautta kerrottu ja eri aikatasoissa kulkeva tarina avaa syitä miksi tietyissä perheyhteisöissä käyttäydytään ja ajatellaan juuri tietyllä tavalla. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Vasantola saa tarinassaan erinomaisesti esiin, miten luokkaloikka ei merkitse niinkään aineellista kasvua, vaan sen ydin on henkisen elämänpiirin murroksessa.” ”Sporat. Pitäisi opetalla sanomaan sporat. Ja metro. Sen asemilla ja junissa saattoi haista oksennus, mutta yhtä lailla siellä velloi vapauden ja välinpitämättömyyden riemukas lemu. Siellä saattoi kulkea vaikka hiukset vihreinä ja oransseissa housuissa eikä kukaan katsonut pitkään. Siellä luettiin kirjoja kielillä, joita Susanna ei tunnistanut. Siellä sulautui massan suojaan, kaupunkiin. Ratikassa ja metrossa kukaan ei tiennyt, että hän oli maalta ja oli vain kuuluvinaan yliopistoyhteisöön, ettei edes tuntenut yhtäkään yliopistossa opiskellutta.”