Pekka Kejonen

Kirjailijaesittely
7.11.2011

Från redaktionen: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Ei mikään rauhoita mieltä
niin kuin lakkautetut pysäkit,
autioituneet asematalot ränsistynein puutarhoin,
hilseileväseinäiset ulkorakennukset,
kivetetyt asemalaiturit joilta tuuli on vienyt hiekan.
Ratamo kukkii rispaantuneen kivetyksen reunalla
ja opastimessa pesii haikara,
tosin vasta runossa
joka on tulossa kuten uusi kukoistus
uusine rappioineen.
Jos jotakin tästä ikuisesta kierrosta jää,
se on runon haikara,
hapertuvaan paperiin piirretty kuva.

(Suruttoman saattohoito, 2005)

Pekka Kejonen, suomalaisen beat -kirjallisuuden isä, aloitti taiteellisen taipaleensa Kuopiossa 1960-luvulla. Kirjallista inspiraatiota Kejonen löysi kenties myös soittoravintoloista, joissa esiintyi muusikkona. Parhaan tunnelmakuvan noista vuosista saa varmasti Kejosen esikoisromaanista Jamit, jossa humallutaan yhtä lailla nuoruudesta, alkoholista kuin jazz-musiikistakin. Kejonen tunnetaan myös suorasanaisena suomalaisen kulttuurielämän ja yhteiskunnan kommentoijana sekä aforismisävytteisistä runoistaan. Luonto, elämän korkeakoulu ja ihmisen häilyvä osa elonpyörässä ovat aiheita, joita hän aidosti ja kauniisti teksteissään käsittelee. Ironialla, sarkasmilla ja huumorilla on myös osansa.

On talvinen päivä pakkasineen, valoa ei juuri näy ennen aamuyhdeksää ja se vähäinen, himmeä valo, joka uskaltautuu esille, pakenee pikaisesti ennen iltapäiväruuhkaa. Olen saanut kirjailija Pekka Kejoselta kirjeen, jossa hän kertoo kirjallisia kuulumisia ja vastaa muutamiin lähettämiini kysymyksiin. Olkoon kirjeen sisältö lisävalona tähän talvipäivään.

Sanojen ajan tekstinäytteessä annoitte maistiaisen uudesta tänä vuonna (helmikuu 2006) ilmestyvästä runokirjastanne Mansardikattoinen mieli. Haluaisitteko vihjata runojen teemoista ja tunnelmista hieman enemmän?

Mansardikattoinen mieli syntyi eräänlaisena vastapainona edellisen kokoelman kuolematäyteisyydelle, yksi-ilmeisyydelle. Toki tässäkin tuota elomme viimeistä, peruuttamattominta tapahtumaa sivutaan mutta ikään kuin jo hyväksyttynä tosiasiana, ei muita elämämme tapahtumia kummempana. Kirjan varsinainen ”juju”, teema jos juhlallisia ollaan, on muualla.

Minua on aina, nuoruuden proosasta alkaen, pidetty erittäin minäkeskeisenä kirjailijana huomaamatta sitä hienoista ironiaa, jolla tuohon minä -nimiseen kameleonttiin suhtaudun. Tässä kokoelmassa, varsinkin sen loppuhuipentumassa, sanoudutaan irti tuosta ”moniminäksi” kutsumastani ja katsotaan maailmaa vapautuneemmin. Kehitys joka on ollut ounasteltavissa ja jota tukee pitkäaikainen kiinnostukseni idän filosofioihin, eritoten zen-buddhalaisuuteen.

Maalliseksi, ehkä osin hyvinkin suoralla ja ronskilla tavalla, kirjan tekee suhtautumiseni tähän ”onnen maahan”, sen epäkohtiin. Kirjasta löytyy juuri tuon niminen runosarjakin.

Perustunnelmaltaan kirja lienee tyypillistä kejosta. Osin se on hiukka surumielinen ehkä jopa romanttisuuteen asti mutta myös ehdottoman positiivinen ihmisuskossaan ja siinä, että homma jatkuu. Jos ei minun kynälläni niin nuorempien.

Häivä kriittisyyttä, myös kollegoihin kohdistuvaa, on mukana mutta entistä sydämellisemmässä muodossa. Toivon mukaan. Juuri valmistuneesta kirjasta, tosin jo pitempään työn alla olleesta, on aika vaikea sanoa muuta kuin: ”Huh, se on ohi” tai paremminkin niin miten kirjan viimeinen runo asian ilmaisee:

”Se on täytetty!
Astua itsensä ulkopuolelle;
ja jäädä sinne.”

Erityiskiitoksen haluan antaa kirjan kannen suunnittelijalle M-L Muukalle. Kansi on loistava!

Väitetään, että lukeminen on eräänlaista kirjoittamista. Olitteko te ensin kova lukija ennen kuin kirjoittaminen elämäntehtävänä kirkastui? Minkä tyyppistä kirjallisuutta nykyään mieluiten luette?

Olen kasvanut kolmen naisen kirjarakkaassa perheessä, jossa mitään kirjoja ei piiloteltu. Kirjasto, suomalaisen kulttuurielämän aiheellinen ylpeys, tuli turhankin tutuksi varhain ja pääsin aikuisten puolelle lainaamaan jo nuorena, osin kaiketi siitä johtuen, että seikkailujen ohella minua on aina kiinnostanut mitä on niiden takana. Varhaiskypsä kakara siis.

Todellinen aarreaitta nuorelle kirjailijalle oli Olavi Siippaisen ja hänen vaimonsa Laura-Latvala Siippaisen kirjasto todellisine löytöineen. Elmer Diktonius –tietämys ja rakkaus tuohon kulmikkaaseen mutta herkkään runoilijaan (”Karkeasti kirjoitan mutta hellyyttä en kiellä”) on niitä peruja. Lukuharrastus on säilynyt. Eikä se ammattikirjailijalle mikään harrastus ole vaan osa työtä. Olen liki kaikkiruokainen mutta lisivä ikä pakottaa valintoihin ajankäytön suhteen. Jos minulla on työn alla jotain omaa (ja koskapa ei olisi) luen mieluusti tietokirjallisuutta, oman alan esseitä ja esseitä yleensä. Kalastuskirjallisuutta tulee seurattua jo Urheilukalastus –lehteen kirjoittamani kolumnin takia. Ja jenkkikirjallisuutta; kai 60-luvun peruja. Kotimaisen proosan osuus on vähentynyt mutta täkäläistä runoutta koetan seurata.

Pysyvä ihmetyksen aihe on nuorempien kirjailijoiden vähälukeneisuus; tai sitten sen kapea-alaisuus. Fakkiutuminen johtaa vastenmieliseen snobbailuun ja se todella näkyy teksteistä.

Täydenteenä lukilistaani on syytä vielä mainita musiikkia käsittelevä kirjallisuus, ei yksinomaan jazzia. Koska kuuntelen myös muuta musiikkia kuten etnoa ja klassista, siitä kirjoitettu kiinnostaa.

Mutta usein, suorastaan pelottavan usein, löydän itseni jo ammoin luetun, vanhan rakkauden parista. Olkoon Curzio MalapartenKaputt” yksi sellainen, Xavier de MaistrenMatka huoneessani” toinen ja Gunnar Björlingin runot ja aforismit.

Syntyvätkö runonne jonkin aiheen tai oivalluksen ympärille – asian, jonka haluatte ilmaista, vai voiko runo lähteä vaikkapa yhdestä sanasta, joka jostain syystä tulee mieleen?

Runon synty on osin mysteeri (ilman hymistelyä) ja sellaiseksi jääkin. Mutta se saattaa saada alkunsa yhdestä sanasta, hetkestä tai ”runollisesta tunnelmasta”. Ali- tai paremminkin välitajuntaan kertyy lukevalle, näkevälle ja kokevalle kaikenlaista. Ja joskus on se ”hetki” jolloin vain tuntuu siltä, että ne on puristettava paperille. Sysäys siihen voi olla vaikkapa ketun kurkistus pensaan takaa, raitiovaunun ääni kun se jarruttaa välttääkseen ajamasta ihmispolon päälle. Tärkeintä ei liene se, mistä tuon, sanottakoon proosallisesti ”materiaalivaraston” purkaminen alkaa. Tärkeintä on se, että sitä varastoa on. Ja se syntyy vain kulkemalla avoimin silmin, aistimalla kaikin tavoin; ja kummallisinta on, että se tuntuu lisivän kuin itsestään. Sen kerääminen ei ole tietoinen tapahtuma.

Ehkä on niin, että murto-osalla ihmisiä on syntymälahjana kyky nähdä ja kokea maailma ”runoksi” mutta ilman jatkuvaa työtä, hiontaa ja kypsyttelyä nuo kuvat eivät kasva runoiksi vaan jäävät hiertämään haaveena: Oi jospa minustakin tulisi joskus runoilija. Ei tule, jos ei tee itsessään elävälle runon alkiolle jotakin. Ja se jokin on työtä, monine eri vaiheineen.

Tunsitte Mika Waltarin ja hän taisi olla teidän ”faninne” yhtä lailla kuin ystävänne. Miten tutustuitte häneen ja minkälainen kirjallinen vaikutus hänellä oli teihin?

Tutustumiseni Mikaan taisi olla niin sanotusti ”sattuman sanelema juttu”. Muistini, tuon hataran mukaan, sain Ojaharju-Saarikoski akselilta vinkin, että Mika jelppii nuoria kirjailijoita useammalla tavalla. Konjakki oli todella laatutavaraa mutta Mikan visiitinjälkeinen jäähyväiskädenpuristus ikimuistoinen. Kädessä oli poikkeuksetta seteli, suurin silloinen. Oliko se nyt sata markkaa, tai tuntuva nivaska pienempiä seteleitä. Muistan ikuisesti lauseen, poikkeuksetta samanlaisena toistuvan: ”Tämä ei ole laina vaan pieni stipendi kotimaiseen työskentelyyn”. Ja päälle ujohko mutta syvän tietävä hymy; Eliteen ei ollut pitkä matka ja Mikan luona ei voinut istua loputtomiin. Marjatta saattoi käydä katsomassa ”sillä silmällä”.

Jo ensi visiitillä huomasin, että Mika oli lukenut vähät kirjani. Ja hänen jostakin muistelostaan luin myöhemmin, että Saarikoski, Lahtelan Markku ja minä olimme olleet hänestä kiinnostavia. Summamutikkainen lainaus menee kutakuinkin näin, että jos eläisimme Neuvostoliiton tapaisessa yhteiskunnassa, Pentti olisi mielisairaalassa (missä myöhemmin olikin, tosin ei yhteiskunnallisista syistä), Markku työleirillä minä alkoholistiparantolassa tai eliminoituna. En muista tarkkaan mikä kohtalo kullekin veikattiin, mutta selko löytyy Mikan tekstistä.

Ehkä Mikan vaikutus rajatusti kirjailijana oli minuun pieni, vaikka hänen historiallisia romaanejaan nuorempana luin; ja mielelläni. Ja kypsemmässä iässä tajusin hänen pienoisromaaniensa taiteellisen arvon. Suurin merkitys oli hänestä säteilevällä inhimillisyydellä, vanhakantaisen humanismin hohteella ja suvaitsevaisuudella. Jälkeenpäin olen ajatellut, että sainko häneltä tuon lempeän surumielisyyden tartunnan joka heijastuu jopa teksteistäni ajoittain. Vai onko se vanhenevien kirjailijoiden yleisempi vaiva. Jos vaiva ollenkaan?

Ja Mikan lukeneisuus! Hän ihastui kun huomasi, että löysimme yhteisen keskustelunaiheen; Robert GravesinMinä, Claudius” ja ”Claudius Jumala kirjat (toki monen muun kirjan lisäksi). ”Lukevatko noin nuoret tällaisia kirjoja”, muistan Mikan kysyneen. Ja muistan myös hivenen itserakkaan vastaukseni: ”Ei yleensä.” Mika hymyili lempeästi, minä naurahdin rehvakkaasti. Senkin muistan.

Mikä olisi teidän uuden vuoden toiveenne alkavalle vuodelle 2006?

Tähän kysymykseen on vastattava oman aikansa täysiverisen kakaran tavoin, vaikka vuodet ovatkin hioneet osan särmistä: ”Love and Peace”. Ehkä kuitenkin eletyn elämän tuomassa, käännetyssä sanajärjestyksessä: ”Peace and Love.” Vai onko se sittenkin toisinpäin?

Kiitos kirjailijalle haastattelusta tuhatmäärin! Jäämme odottamaan uuden runokirjan ilmestymistä ja henkilökohtaisesti saatan etsiä käsiini hieman Diktoniusta, Malapartea ja tutkiskella Waltariakin. Töistä lähtiessä, jos hitaasti lisääntyvä talvivalo antaa myöten, voisin katsoa pötryistä ja kuhisevaa Turunlinnantietä runosilmällä – ei se liene pahitteeksi, vaikkei ole runoilijakaan.

(Haastattelu on julkaistu aiemmin vuonna 2006.)

- Satu Vähämaa –

 

Viimeksi päivitetty 28.7.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011