Essee: Kaanonista mittaa

Kaanonista mittaa

Telma Peura

(alku)
Se alkaa soida päässä, väistämättä. Jaakko-kulta, Jaakko-kulta. Hyräilevä ääni hiipii perussäveleltä ylös ja alas. Ummistan silmäni, vaikka tiedän jo, miten tämä jatkuu. Herää jo, herää jo. Tajunnan reunamilla munkki ylittää unen ja todellisuuden rajan. Ravistan päätäni, aivan kuin ääni siten katoaisi sisältäni. Kellojasi soita. Hereillä ollaan. Toivoisin, että voisin yhdellä sormenheilautuksella pyyhkäistä melodian pium paum pois, hiljentää sen kuin puhelimen herätyksen. Turhaan.

Toinen ääni aloittaa, Jaakko-kulta, Jaakko-kulta, ja jatkaa seuraavaan säkeeseen. Kuorolainen toisensa jälkeen lisää hyminään oman osuutensa. Ensimmäinen laulaja ehtii loppuun ja aloittaa alusta. Sävelmän loputon, toistuva kierto on alkanut.

Jaakko-kulta on malliesimerkki kaanonista, jonka määrittelystä musiikkitieteessä selviää vielä suhteellisen helpolla. Musiikillinen kaanon rakentuu teemasta, jota esittäjät toistavat tai varioivat tietyllä, tasaisella viiveellä toisiaan seuraten. Sävellyksen jujuna on kontrapunkti eli menetelmä, jossa kaksi tai useampia melodioita yhdistetään hallitusti, niin että ne yhdessä soidessaan luovat polyfonisen kokonaisuuden. Kontrapunktin melodiat voivat olla toistensa peilikuvia. Ne tuovat sävellykseen moniteemaisuutta ja uusia sävyjä, jotka toisaalta täydentävät toisiaan ja toisaalta kilpailevat kuulijan huomiosta.

Myös toisenlaiset määritelmät kilpailevat huomiostani, kun kaanon jää korviin soimaan. Olen aina ollut kiinnostunut etymologiasta, ja nyt kuoputan syvemmälle, kaivan kaanonin juuria esiin. Sana juontuu kreikan sanasta κανών, joka tarkoittaa eräänlaista mittatikkua tai sääntöä. Kuulostaa loogiselta, ovathan musiikilliset kaanonit tarkan mitallisia. Uskontotieteessä kaanon taas on se pyhien kirjojen joukko, joka on hyväksytty osaksi tunnustettua kokonaisuutta, esimerkiksi kristinuskossa Raamattuun. Myös henkilön voi kanonisoida pyhimykseksi, jos tämä täyttää pyhimyksen vertauskuvallisen mittapuun vaatimukset. Usein sitä varten tarvitaan ihmeitä. Ensimmäisen, dokumentoidun ihmeteon myötä sankarillinen esikuva voidaan julistaa autuaaksi, ja pyhimykseksi nouseminen edellyttää toista ihmetekoa. Prosessi etenee tarkan hierarkian säätelemänä kirkon portaalta toiselle. Mielessäni hahmottuvat valtarakenteet, joiden muoto on rakentunut jo vuosituhansia. On joku korkeampi taho, jolla on oikeus päättää, mikä on pyhää.

Ajatus jää pyörimään.

Tekstin luotettavuus ja alkuperäisyys ovat uskonasioita.

Onko siis sattumaa, että ensimmäinen mieleeni juolahtava kaanon on munkin vuorokauden ensimmäinen rukous, uskonnollinen herätys?

Kellot soivat, kun ajattelen kaunokirjallisuuden kaanonia, sillä kaanon on sana, joka kirjoistakin puhuttaessa toistuu huulilta toisille. Moniääniseen kaanonkeskusteluun on viime vuosina osallistunut kasvava määrä arvovaltaisia ja -vallattomia osapuolia. Kultaista Jaakkoa enemmän juuri tämä kaanon on muuntunut sisälläni kirjatoukasta korvamadoksi, tai pikemminkin äänimaisemaksi, joka soi koko ajan taustalla ja ohjailee tiedostamatta valintojani, tapaani suhtautua lukemaani, erottamaan yksityiskohtia tietyssä valossa. Kreikkalaisen alkuperänsä mukaan kaanon on minulle siis ohjenuora ja samalla mittakaava, jolla maisemaa hahmotan. Se on vaalittu kokoelma esikuvia hyvästä kirjallisuudesta.

Samaan aikaan kaanon on eräänlainen kompakysymys. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä teoksia kaanoniin muutaman kulmakiven ja tuntemattoman sotaromaanin lisäksi kuuluu, mutta silti kaikki tuntuvat tietävän, mikä kaanon on. Se on kirjoja, joita kaikkien pitäisi lukea. Teoksia, jotka kuuluvat yleissivistykseen. Kaanon on joukko nimiä, joita voi tiputella keskusteluun kuin keskusteluun ja antaa itsestään lukeneen vaikutelman.

(vastaääni)
Kaanon on kirjoja jotka vahvistavat vanhentunutta, valkoista, patriarkaalista yhteiskuntarakennetta, eikä siihen kuuluvia teoksia tulisi missään nimessä lukea.

Kirjoituksia henkilökohtaisista merkkiteoksista ovat keränneet Saara Turunen ja Petra Maisonen Suurteoksia-antologiaan. Siinä kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kertovat teoksesta, jolla on heidän elämässään tai kirjailijuudessaan ollut suuri merkitys. Tarkoituksena on ravistella paatuneita käsityksiä siitä, millaisia teoksia tulisi arvostaa.

Suurteokset ovat jättäneet jälkiä. “Luin seitsemättätoista lukua kuin raamatun kirjaa niihin aikoihin kun surin oman äitini kuolemaa”, kirjoittaa Ranya Paasonen Leena Krohnin Tainaronista. Helena Sinervo kertoo tutkineensa perinpohjaisesti ihailemiaan teoksia, ja Riikka Pelo valaistuu Virginia Woolfin Majakan välähdyksistä: “lyhyt, lyhyt, pitkä valonsäde”. Hän löytää rytmin, joka menee ruumiiseen ja aina sanojen tuolle puolen asti.

Minulle käy kuten Koko Hubaralle lempikirjan parissa. Samaistun. Ajatella, että joku osaa kuvata juuri sitä, mitä minun sisälläni ja ympärilläni tapahtuu.

Kaanoniin voi samaistua niin paljon ja niin moni, että kokonainen kansakunta saa siitä perustansa. Sitä käytetään keinona vahvistaa identiteettiä ja kertoa kansallisia tarinoita. Kaanon määrittää meitä. Joudun koulun penkille, sivistyn aivan kuten seitsemän suomalaista sielunveljeäni aikoinaan. Syvän yksityisen ja yleisen, henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen tason sekoittuminen taiteen keinoin yhdistää.

Ja erottaa. Kaikki eivät samaistu samoihin asioihin. Yksi, oikea kaanon on itsestäänselvyys ja mahdottomuus, sillä yhdestä ja samasta teoksestakin voi olla niin monta versiota kuin lukijaa. Kehkeytyy riitasointuja.

* * *

“Älä välitä ovatko lukemasi teokset oikeassa linjassa. Lue aina sitä mitä huvittaa, mikä tuntuu hyvältä.” En kopioinut näitä sanoja keneltäkään[1], mutta samantapaisia ajatuksia kuulen ja aistin sieltä ja täältä. Huoli lukemisesta kasvaa, ja kaanonia moititaan osasyylliseksi. Klassikot ovat kuivia ja pitkiä, ne tappavat lukuinnon. Nuorta ei kiinnosta kirja, joka ei kosketa hänen maailmaansa millään tavalla. Kaanonia ei sitä paitsi usein lueta vaan lue-tu-te-taan. Korvaan särähtää. On niin paljon hienoja, uusia, vaihtoehtoisia teoksia. Miksi aina niitä samoja ja pölyisiä? Lukemisen ilosanoman levittäjät julistavat, että kaikenlaista lukemista tulee arvostaa. Tärkeintä on, että lukee. Itselleen on oltava armollinen ja lempeä. Kirjan saa jättää kes-

Poikki!

Herää jo! Laulan Jaakko-kultaa, kun nousen barrikadeille suojellakseni kanonisteja. Rakastan sitä, että lukeminen vaatii. Että kirja panee minut ja uskoni siihen hetkittäin koetukselle. Kesällä pyydystin valkoista valasta, jonka kanssa täytyi useaan otteeseen taistella. (Enkä selvinnyt taistelusta täysin ilman vahinkoja. Jotakin ajattelussani niksahti lopullisesti.) Mutta sitten kun teos lopulta antautui, oli voittajaolo. Tulihan siitä aikamoinen kalajuttu: tuijotin horisontin valkoisuuteen, ja mietin, miten yksi väri saattoi yhtä aikaa kuvastaa kuolemaa ja elämää, puhtautta ja pahuutta. Pinnan alla väreili. Siellä liikkui jotakin suurta.

Klassikon luonteeseen kuuluu moniulotteisuus, paikoin jopa tylsyys, mutta joskus juuri tylsyys on se paikka, missä luovuudella on tilaa itää. Monet omista parhaista lukukokemuksistani eivät ole olleet niitä, jotka olen ahmaissut yhdessä yössä vaan teoksia, jotka ovat avautuneet vähitellen. Niiden pariin on pitänyt palata yhä uudestaan, ja aina ne ovat suorien vastausten sijaan tarjoilleet oivalluksia ja oivaltavia kysymyksiä sekä peilipintoja. Keskellä talvea kaivan Sillanpään suviyön esiin ja kummastelen, miten kirjailija on osannut tallentaa sielunmaisemani etukäteen.

Klassikko kasvaa klassikoksi juuri siksi, että sen kanssa haluaa viettää aikaa. Olli Löytty toteaa, että kaanoniin liittyvän teoksen täytyy läpäistä eräänlainen sukupolvitesti. Hän kertoo, että toivoi poikansa tutustuvan Tuntemattoman sotilaan kautta suomen kielen murteiden rikkauteen, vaikka se tuskin oli teoksessa pääasia aiempien sukupolvien lukijoille[2]. Hyvän klassikon merkitys taipuu ja muuttuu ajan mukana.

Oikeastaan kirjallisuuden kaanon on hyvin lähellä musiikillisen kaanonin ajatusta. Se on moniääninen kokonaisuus, joka vilisee intertekstuaalisia viittauksia, varioi ja muuntelee ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä teemoja, seuraa ja kehittelee ideoita vuosikymmeneltä ja -sadalta toiselle. Uusi ammentaa vanhasta perinteestä. Kirjallisuuteen syntyy kontrapunkteja: teoksia yhdistetään hallitusti.

Ja välillä hallitsemattomastikin. Polyfoniasta on lyhyt matka kakofoniaan. Klassisista muodoista irtisanoutunut nykymaailma meluaa.

Kaanonin kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Todellisuudessa kirjallisen kaanonin kehittyminen on aina ollut rajoja rikkovaa ja identiteettiä uudistavaa. Unohdetaan, että useat nykyään kiltteinä ja sovinnaisina pidetyt teokset olivat julkaisuaikanaan skandaaleja.

Minna Canthin tai Väinö Linnan teoksista välittyvät yhteiskunnalliset mielipiteet olivat aikaansa nähden uskaliaita ja erottuivat siksi joukosta. Ahon varhainen romaani Yksin aiheutti kohua ja kiellettiin nuorilta naislukijoilta kokonaan[3].

Taide syntyy nykyhetkessä, ja ajan heijastumat sekä merkitysten kerrostumat voi nähdä siitä vasta jälkeenpäin, vuosikymmenien päästä. Canthin esiinnostamat tasa-arvokysymykset toimivat symboleina ja esikuvina vielä nykyään, vaikka maailma on kovin erilainen. Löytty kuvaakin kaanonia mittariksi, jolla punnitaan vanhempien teosten arvoa ja merkitystä nykyajassa. Siksi kaanonia ei myöskään voi poistaa kuin epäsuosittua postausta. Muutokseen tarvitaan aikaa, enemmän kuin storyn 24 tuntia. Sitä paitsi uudet lukijat voivat löytää vanhan teoksen uudestaan.

Uskalias on muuten myös Fifty Shades of Grey! Ehkä se on viidenkymmenen vuoden päästä pölyyntynyt klassikkoteos, joka paljastaa jotakin olennaista 2010-luvusta ja sen yhteiskunnallisista prosesseista.

(kanonisteista)
Miten hienosti hän kuvaakaan teoksen kohoamista jalustalle. Finlandia-ehdokkuus on kirjallisen laadun mitta. Jos etsii klassikkoa, voi aina kääntyä nobelistin puoleen.

Jatkan määritelmien kaivelua. Eräässä lähteessä kaanonin kerrotaan tarkoittavan “kirjojen parhaimmistoa, kirjallisen maailman hyväksymää eliittiä. Kaanon säätelee kirjallisuuden sisäistä arvojärjestystä. Klassikot kuuluvat ilman muuta kaanoniin”.[4] Minun on luettava määritelmä uudestaan, sana kerrallaan.

Eliittiä.

Kirjallisen maailman hyväksymää.

Ilman muuta.

Taidan olla melkoisen maallistunut, sillä tällainen auktoriteettiuskoisuus saa etomaan. Vierastan sitä, että lukeminen yhdistettäisiin elitismiin. Ja sitä paitsi, ei edes klassikko kuulu kaanoniin ilman muuta. Nyt oiotaan liian monia mutkia suoriksi! Klassikon aseman saavuttaminen on pitkällisen prosessin tulos, eikä kerran ansaittu paikka ole kiveen hakattu. Merkitys voi kadota, vaikka tästä kategoriasta onkin vaikeampi keksiä esimerkkejä sillä unohdetut teokset ovat, noh, unohdettuja.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on, kaikessa nurinkurisuudessaan, oivallinen esimerkki siitä, kuinka kirjamaailman tekijät ovat myös itse havahtuneet tarkastelemaan vakiintuneiden rakenteidensa perusteita sisältäpäin. Taivaallinen vastaanotto kertoo moniäänisen lukijakunnan näkökulmasta siitä, millaisen vastaanoton Jan Holmin, Viikilän alter egon, vastajulkaistu samanniminen romaani saa. Romaanissa vilisevät äänet arvostelevat ja ylistävät teosta ristiin rastiin, ja varsinainen merkitys rakentuu jonnekin mielipiteiden väliin. Näin Viikilä antaa lukijoiden jo etukäteen määrittää teoksen arvon, asettaa sen (itse-)kritiikin kohteeksi ja oivaltaa siitä jotakin olennaista: romaanin kohottaa jalustalle siitä kohoava keskustelu. Ilman polemiikkia olisin tuskin itsekään tarttunut tähän itseään toteuttavaan ennustukseen. Romaani Finlandia-palkinnon saaneesta romaanista ja sen syntyprosessista sai Finlandia-palkinnon, ja nyt tästä prosessista keskustellaan.

Juuri kaanonin ristiriitainen perusluonne, se yleisiä ja yksityisiä käsityksiä järisyttävä prosessi, jonka kautta teos merkityksellistyy lukijalle, kiehtoo minua.

* * *

Alussa oli sana.

Mielestäni kielellinen tuottaminen on lähinnä luomistyötä, johon ihminen pystyy. Jalopeurasta lähtien suomen kieli on luonut maailmaani asioita, joita ei ole. Minä haluan nostaa kirjailijan jalustalle ja tuntea, etten ymmärtänyt lukemastani kaikkea. Vaadin, että viittauksiin kätkeytyy vielä piilotettuja merkityksiä, joita en vain tunnistanut. (Aina viittauksia ei tunnista kirjailija itsekään. Esimerkiksi Pentti Saarikoski totesi runokokoelmaansa Hämärän tanssit liittyen, ettei täysin muistanut, mitä sanoillaan tarkoitti. Nautin kierosti hämärän tanssivia runoja lukiessani koreografian epävarmuudesta.) En halua saada tyhjentävää vastausta.

Klassikon äärellä kokemaani pienuuden tunteeseen yhdistyy se, että tiedän oivaltaneeni jotakin. On koukuttavaa tunnistaa Pirkko Saision Epäröinneistä viittaus Tšehoviin. Ei voi olla sattumaa, että juuri edellisessä kokoelman tekstissä mainitaan Tšehov ja seuraavan nimenä on Suudelma, Tšehovin erään novellin kaima. Äänet yhdistyvät, ja tunnen kuinka kontrapunkti sisälläni värisee.

Jossain vaiheessa värinä lakkaa.

Tunnustan. Suudelman nimeä kantava novellikokoelma on ollut minulla kesken kymmenisen vuotta. Alastalon salit kierrän kaukaa, minusta ei olisi – vielä – yhteiskuntakriittiseksi työmiehen vaimoksi. Teosta ja sen taustaa kummemmin tuntematta on helppo kritisoida klassikkoa, kunhan alleviivaa kertovansa omasta, subjektiivisesta kokemuksestaan. On tärkeää huomioida, miltä lukijasta tuntuu.

Tuntumani mukaan nykyisissä keskusteluissa kaunokirjallisen kaanonin historia nähdään tällä hetkellä ehkä liiankin sovinnaisena ja harmonisena, ja perinteisistä sävelopeista irrottautuminen vasta nykyajan keksintönä. Oikeastaan nykyisen kaanonin muotoutumisen merkittävin murros liittyy mielestäni siihen, kuka kaanonia (saa) määrittää. Siinä missä kaanon on perinteisesti kuulunut kirjallisuudentutkijoiden ja kirjallisuuden opettajien määräysvallan alle, nyt ääntään korottaa kasvava lukijoiden joukko. Catherine S. Stimpson käytti jo vuonna 1990 termiä parakaanon kuvaamaan sitä, miten lukijat valinnoillaan vaikuttivat kaanonin muodostumiseen pitämällä melua kirjoista, joita “asiantuntijat” (lainausmerkit ovat omani) eivät lukeneet.

2020-luvulla, 30 vuotta myöhemmin, lukijoiden ja asiantuntijoiden raja on muuttunut entistä häilyvämmäksi. Sen näkee kirjamessujen lavoilla, joissa myös Instagramissa kirjoista keskustelevat kirjagrammaajat ja muut intohimolukijat pääsevät kirja-alan ammattilaisten rinnalle keskustelemaan, yhtä ammattimaisella otteella. Lukijoiden vallankumouksessa en nouse barrikadeille yksin. Kaanonia tahtoo laulaa yhä useampi ääni. Määrittely määrittää määrittäjää. Yhtä paljon kuin kaanon määrittää meitä, määritämme me kaanonia. Kaanon puhuttelee ja puhututtaa.

* * *

Lukijana koen saaneeni vallan lisäksi myös entistä enemmän vastuuta. Yhteiskunnallisena olentona henkilökohtaiset valintani eivät ole pelkästään minun. Kaiken oikeinlukemisen peilikuvana on minkä tahansa lukeminen väärin. Jos luen miespuolisen kirjailijan kirjaa, tuen patriarkaattia. Toisaalta, koska identifioin itseni naisena, eikö minun juuri pitäisi laajentaa näkökulmaani ja lukea kovan sarjan mieskirjallisuutta? Jos luen ulkomailta suomennettua kirjaa, jää varjoon kotimainen kirjallisuus. Jos luen kotimaista kirjallisuutta, voidaan syyttää maailmankuvani ahtaudesta – varsinkin kun kotimaisuus yhä usein määritetään kielen ja kansallisuuden kautta, mikä tuntuu globaalissa nykymaailmassa melkoiselta fiktiolta.

Niin tekijöiden kuin sisällön tai lajityyppinsä puolesta kirjallisuus huomaamatta vuotaa yli rajojen.

Nyt tuntuu, että kaanoniin etsitään merkityksiä juuri vastaäänistä ja totutun ulkopuolelta. Kyseenalaistetaan jalustalle nostettujen tekijöiden yleinen hyväksyntä. Olli Löytty on jopa heittänyt kotimaiselle kirjallisuuden kaanonille jäähyväisiä – ei siksi, että kirjallisuus olisi katoamassa vaan siksi, ettei se maailmankansalaisena mahdu niin kutsutun suomalaisuuden ahtaisiin mittoihin. Kirjallisuutemme ei todellisuudessa ole yksioikoisen suomenkielistä ja yksiäänistä, kuten se on usein ymmärretty tai koulussa opetettu. Hän nostaa esiin arabiaksi kirjoittavan Hassam Blasimin sekä Finlandia-palkitut Alexandra Salmelan ja Pajtim Statovcin, jotka ovat ulkomaalaisella taustallaan haastaneet suomalaisen kirjallisuuden määritelmää. Maailmalla havahdutaan vähemmistöjen asemaan ja halutaan kuunnella sorrettuja ääniä valkoisten setien sijaan. Myös Turusen ja Maisosen kokoamissa Suurteoksissa äänessä ovat taustaltaan moninaiset naiset.

Paradoksaalista kyllä, hiljattain länsinaapurissa virinnyt keskustelu virallisesta kansallisesta kulttuurikaanonista on tänä syksynä levinnyt Suomeen. Ajatus parhaiden ja kauneimpien kulttuuriteosten listaamisesta on herättänyt voimakkaita reaktioita ja vastareaktioita. Vaarana on kulttuurin säilyttämisen nimissä sen jähmettäminen, lukitseminen tiettyihin muotoihin, joista se juuri on irtautumassa.

Minulle kielien ja kulttuurien välinen vuorovaikutus on hengittämistä, yhteyttämistä tai kaasujenvaihtoa. Onhan monimuotoisuus luonnossakin selviytymisen tae: muuntumiskyky ja mutaatiot auttavat sopeutumaan uudenlaisiin uhkiin, kilpaileviin lajeihin ja muuttuviin ympäristöihin.

Innostun kuokkimaan vähän kotimaista maaperääni. Täällä pohjantähden alla olen syntynyt, sisuuntunut, käynyt kouluni. Täältä olen kasvanut, ruista ranteessa seikkaillut ulkomaille ja takaisin. Nyt asettelen tiiliskiviä vuokra-asuntoon, barrikadini perustuksiin. En tahdo päättymättömän riemun loppuvan, vaikka kirjailija olisi nykynäkökulmasta kuinka sopimaton, naisvihaaja tai rasisti. Toisaalta tahdon muokata maaperästä monimuotoista. Ikkunasta mittailen auringon asemaa, etsin sateenkaarien päitä, lähden seikkailulle fantasiamaailmaan etsimään vertaistukea.

Avaan somen. Toisilla on tavoitteena lukea kirja maailman jokaisesta maasta. Yksi bingotaulukko haastaa lukemaan kirjallisuutta yhdeksästä eri genrestä. Hyvä lukija pyrkii aktiivisesti lukumukavuusalueensa ulkopuolelle. Tallennan mielenkiintoisen teoksen toisensa perään. Osallistun keskusteluihin ja vinkkaan teoksia eteenpäin.

Somessa, kuten muuallakin, juuri yksityinen mutta jaettu kokemus tekee teoksesta kiinnostavan, ja sen takia Suurteoksia oli itselleni suuri teos. Nautin tunteesta, että pääsin kirjoittajien yksityisalueelle ja peilaamaan omia lukukokemuksia heidän kokemuksiinsa. Näin merkintöjä vuosien varrelta Meiju Niskalan lempiteoksen Kesäkirjan marginaaleissa (uskaltaisinkohan itsekin kirjoittaa rakkaisiin kirjoihini?) ja jäin Malin Kivelän kanssa korona-aikaan kotiseinien ja Haushoferin Seinän vangiksi. Suurteoksia antoi minulle vapautuksen pitää juuri niistä kirjoista, joista nyt satun pitämään. Ei tarvitse ajatella kirjailijan nauttimaa arvostusta tai teoksen asemaa yhteiskunnassa, sillä teos on löytänyt minut sopivassa ajassa ja paikassa. Sillä on erityisasema.

Toisaalta myös Suurteoksia on valinnoissaan lähtökohtaisesti yhteiskunnallinen. Antologiassa lempikirjoistaan kertovat naiset, ja sattumoisin kaikki käsiteltävät teokset ovat naiskirjailijoiden kirjoittamia. Esipuheessaan Turunen kirjoittaa, että haluaa teoksella ravistella keskustelua klassikoista ja lukemisen arvoisista teoksista, että “antologiaa on ollut laatimassa joukko tavallisia kuolevaisia”. Ketään ei kanonisoida pyhimykseksi eikä ihmetekoja vaadita tai valtarakenteita vaalita. Se on tehokas keino käydä miesvaltaista kaanonia vastaan.

Antologian jälkeen lukulistani on edelleen kasvanut yli kymmenellä teoksella. Somen puolella seuraan ainakin viittäsataa muuta lukijaa. Lista jatkuu loputtomiin, on tuhat ja yksi kirjaa, jotka minut tulisi lukea ennen kuolemaani. On mittaamattoman paljon teoksia, jotka voisin lukea, ja aika on rajallista. Alkaa ahdistaa. Pelkään, että diagnoosina on krooninen sairaus. En enää tiedä, mitä pitäisi lukea. En halua lukea mitään.

Vaikka kysymys oman, henkilökohtaisen kaanonin merkityksestä on tärkeä, olisi kirjallisuudesta puhuminen ilman yhteisiä viitekehyksiä melkoisen hankalaa. Juuri kirjallisen maailman pirstaloituminen saa minut hakemaan turvaa kaanonista. Siinä tuudittaa jonkinlainen varmuus. Kun haahuilen hyllyjen välissä, jokainen kirja kuiskii: ota minut, ota minut. Kun tartun klassikkoon, tiedän saavani investoinnille vastinetta. Vaikken pitäisi kirjasta, on minulla edes yksi keskustelunaihe lisää. Vaikken olisi kirjan arvomaailman kanssa yhtä mieltä, voin ainakin yhtyä sukupolveni ääneen sitä kritisoimalla.

Oikeasti pidin Taivaallisesta vastaanotosta myös sen fragmentaarisen, hengittävän kielen takia, mutta osa kokemusta oli myös kirjan mahdollistama osallistuminen keskusteluun Finlandia-palkinnosta, sen oikeutuksesta ja merkityksestä.

(itsensä toteuttava ennustus)
Tilastotiede on tulevaisuuden seksikkäin ala, povattiin minulle kymmenisen vuotta sitten. Todistakaa, sanon vastaukseksi.

Mitta, määrä, arvo, numero. Luku. On paradoksaalista sekin, että asiaa, jonka nimeen sana “luku” sisältyy, on lähes mahdotonta ilmaista numeroina.

Sitäpaitsi, jos kirjallisuus on mittaamattoman arvokasta, miksi sitä mitataan? Minkä mitta kaanon oikeastaan on? Kuuluvatko kaanoniin teokset, jotka ovat saaneet eniten tähtiä tai arvioita Goodreadsissa, vai kenties akateemisia viittauksia? Tai ehkä ne kirjat, joita eniten on kirjastosta lainattu?

Teknologisessa ja markkinavetoisessa maailmassa suosiotaan kasvattava mittauskultturi on kuitenkin ujuttautunut monella tapaa kirjallisuuden kentälle. Kustantajille ja kirjakaupoille kirjan arvo näkyy myyntilukuina ja hintalappuina, kirjastolle lainoina sekä kappalemäärinä. The New York Times julkaisee viikottaisia bestseller-listauksia Yhdysvaltojen myydyimmistä kirjoista, ja bestseller-leima onkin oiva mainos lyödä suomennoksen kanteen, mikä lisää – ainakin todennäköisesti – teoksen myyntiarvoa. Fifty Shades of Grey -sarja on pysynyt yli 100 viikkoa New York Timesin Bestseller -listalla, eikä siis suosionsa perusteella ole ollenkaan villi veikkaus tulevaisuuden klassikoksi.

Aikansa kirjatrendien mukana elävälle mittaaminen näkyy tykkäyksinä ja kommentteina muiden kirjasomettajien kanssa. Tänne Kirjasampoonkin lukija voi tehdä omia listojaan, suositella kirjoja muille. Lukijalle kirja voi olla sivumäärä, lukuaika, vuosittainen kirjamäärä. Kirjasta mitattaisiin varmaan rasvaprosenttikin, jos se olisi mahdollista.

Luvuista alkaa kirjallisen laadun arvioimisen uusi luku!

On luvuissa se hyvä puoli, että niihin voi häivyttää oman subjektiivisuutensa. Mielipiteiden suosta pääsee todennäköisyyden raja-arvojen varaan rakennetulle maaperälle. Uskonnon sijaan voi vannoa tieteen nimiin. Nyky-yhteiskunnassa löydös merkitsee, jos ja vain jos se on tilastollisesti merkitsevä.

Tilastotiede yrittää ymmärtää maailmaa todennäköisyyksien kautta. Voisi siis kysyä, kuinka todennäköisesti juuri Meiju Niskalan esseessään nimeämä Tove Janssonin Kesäkirja (melko todennäköisesti, luulisin) tai Koko Hubaran lempikirja, Zadie Smithin Nimikirjoitusmies (ehkei-niin-todennäköisesti), päätyisi satunnaisotannassa kenen tahansa suomalaisen suosikkikirjaksi.

Itse olen alkanut hahmottaa kaanonia tällaisena todennäköisyysjakaumana. Yksittäisiä lukukokemuksia voi kerryttää ja sitten katsoa, mitkä kirjat selviytyvät tästä testistä, erottuvat keskiarvomassasta ja sijoittuvat sinne Gaussin käyrän hyvään päätyyn. Sen mittainen se. Oma henkilökohtainen kokemus laajenee yleistykseksi, jonka paikkaansapitävyys on erittäin epätodennäköisesti sattumaa.

Ehkä vastuun kaanonin muodostamisesta ja kirjallisuuden arvosta voisikin sälyttää meiltä ihmislukijoilta toisenlaisten, puolueettomien lukijoiden vastuulle. Jos olisikin joku ei-inhimillinen, joka osaisi kertoa, inhimillisiin vinoumiin lankeamatta, mitkä teokset oikeasti ovat ne parhaat. Kuvitella. Leikin ajatuksella kaanonista, joka ei heijastelisi yhteiskuntaa lainkaan. Se ei välittäisi kirjan syntykontekstin ulkoisista piirteistä kuten sukupuolesta tai demokratian tasosta. Sen esiintuomat kokemukset yhteiskuntarakenteista, ihmissuhteista tai merkityksen etsimisestä olisivat puhtaasti fiktiivisiä. Olisi sellainen ideaali lukija, joka ei kiinnitä tekstin ulkopuolisiin seikkoihin huomiota ja keskittyisi pelkästään sisältöön.

Sellainen lukija on algoritmi. Se ei osaa eläytyä tunteisiin tai peilata teosta omaan kokemusmaailmaansa. Toisaalta algoritmi on oikea himolukija, ja se voi ahmaista kertaheitolla kokonaisen vuosisadan verran kirjallisuutta. Teosten sisällön ja teemojen tarkan lähilukemisen sijaan puhutaan tällöin etälukemisesta. Yksittäisellä tekstillä ei ole niin paljoa merkitystä, mutta tekstimassasta kone voi erottaa tilastollisia kuvioita, joiden voi ajatella olevan viitteitä hyvän kirjoituksen DNA:sta.

Omalla tavallaan algoritmi osaa analysoida tekstiä täsmällisemmin kuin minä. Se osaa laskea teoksen sanastollisen rikkauden tai vaikkapa keskiarvoisen lausepituuden ja adjektiivien suhdeluvun verbeihin. Laskennallisten metodien arviolla voi haarukoida, kuinka suuri osa tekstistä kertoo henkilöhahmojen sisäisestä maailmasta ja kuinka suuri osa on juonta eteenpäin vievää toimintaa – ja tällekin voisi olla löydettävissä tilastollisesti optimaalinen arvo. Kolmas algoritmi osaa kertoa kuinka tunteellisesti intensiivinen lause on, ja antaa todennäköisyyksiä sille, millainen tunnekehitykseltään optimaalisen romaanin kaari olisi. Tekstin anatomian voi siis pilkkoa osiin, luvun luvuiksi.

Tekstistä johdettuja numeroita tutkimalla yrittivät Matthew Jockers ja Julie Archer murtaa bestsellerin koodin. He muodostivat tutkimuskorpuksensa vajaasta 5000 romaanista, joista noin 500 oli New York Times Bestseller -listattuja. He jakoivat analyysin neljään komponenttiin: teemoihin ja niiden jakautumiseen, juonikaaren kehitykseen, tyylillisiin seikkoihin ja romaanien henkilöiden kuvailuun käytettyyn kieleen. Näiden komponenttien perusteella oppinut malli ennusti Dan Brownin Infernon päätyvän bestseller-listalle 95,7 prosentin todennäköisyydellä ja Kate Jacobsin Pienen lankakaupan huimaavalla 98,9 prosentin varmuudella. Juonikaaren emotionaalisen vaihtelun perusteella optimaalisia muotoja kuvaajaan piirsi E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey. Teemojen kokonaisuuden parhaita tasapainottajia olivat puolestaan Danielle Steel ja John Grisham. Tulokset ovat vakuuttavia ja saavat minutkin uskomaan, että luovan tuotoksen taustalla on – ehkä intuitiivisia, mutta kuitenkin – mekaanisia keinoja ja toistuvia kuvioita.

Toisaalta kone oppii sille annetun koulutusdatan perusteella. Ne teokset, jotka numeeriselle lukijalle syötetään luettavaksi, vaikuttavat sen käsitykseen hyvästä kaunokirjallisuudesta. Jockersin ja Archerin malli kertoo ehkä jotakin amerikkalaisista bestsellereistä, mutta heidän rakentamaansa suosioon perustuvaa mallia ei voi 5000 kirjan otannalla soveltaa maailmanlaajuisen kaanonin määrittämiseen.

Edes todennäköisyydet eivät kerro, miksi kirjallisuudella ylipäänsä on arvoa ja miksi kansallinen kaanon nousee puheenaiheeksi yhä uudestaan. Silti, tai ehkä siksi, ympäröin itseni teksteillä. Minulle on ilmiselvää, että lukemisella on itseisarvo, vaikka en osaa selittää mistä se koostuu tai miten sitä mitata.

Etäältä lukeminen on auttanut minua näkemään lähelle. Joskus yksi lause voi pelastaa, minut. Nautin kaunokirjallisuuden tarjoamasta hämmentävästä oivaltamisesta, ja siksi on oikeastaan helpotus, että kaanon on monisyinen. En usko yhdenkään inhimillisen tai yli-inhimillisen lukijan määrittävän lopullisesti parhaita teoksia, koskaan. Tärkeämpää kuin tarkastella, mitä kirjoja kaanonissa on, on tarkastella prosessia, jolla se muotoutuu. Tämä prosessi on äärimmäisen kiehtova ja rikastuttava. Harmoniaa luo, säräyttelee ja kehittelee jokainen ääni ja lukukokemus. Perinne rakentuu läpi aikojen, kääntyilee virtausten mukana. Prosessin ydin on lukujen ja lukijoiden välissä, siellä, missä ei oikeastaan ensisilmäyksellä näy mitään, vaikka kuinka siristelisi.

Joskus kokonaisuus näyttää himmeliltä. Pyöräytän sitä varovasti.

Teksti: Telma Peura
Kuva 1: Susan Q Yin / Unsplash
Kuva 2: kustantajat
 

Alaviitteet

[1] En suoraan, mutta muodon lainasin Jukka Viikilältä.
[2] Olli Löytty: Kirjallisuuden kansallinen kaanon ylirajaisessa maailmassa. Haettu osoitteesta http://neba.finlit.fi/blogi/kirjallisuuden-kansallinen-kaanon-ylirajaise...
[3] Juhani Ahon syntymästä 150 vuotta. https://yle.fi/a/3-5313720
[4] Kirjallisuuden Finlandia-palkinto ja kirjallisuuden kaanon. Haettu osoitteesta https://www.koulukino.fi/oppimateriaalit/puhdistus/kirjallisuuden-finlan...

Esseessä hyödynnetyt teokset

Jodie Archer ja Matthew L. Jockers: The bestseller code (Allen Lane, 2016)
Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos, 2021)
Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia (Tammi, 2021)
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2021)

Muut lähteet

Katja Ritari: “Pyhimysten ajankohtaisuudesta ja kanonisaatioprosessista.” Haettu osoitteesta https://pyhiinvaelluksia.wordpress.com/2016/09/20/pyhimysten-ajankohtais...
Pentti Saarikoski: Tiarnia-sarja ja muut Ruotsin-kauden runot; toimittanut ja jälkisanan kirjoittanut H. K. Riikonen (Otava, 1996)
Vesa Sirén: “Kaipaako kulttuuri kaanonia?” Helsingin Sanomat, 31.10.2022. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009145902.html
Tieteen termipankki 4.12.2022: Kirjallisuudentutkimus:kaanon. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kaanon.)