Essee: Sukupuolen hämärä

Sukupuolen hämärä

Tuula Siira

Vuosi 2021 on monella tapaa raskas ja yksinäinen. Välttelen ihmisiä, kuten on neuvottu. Välttelen ja luen, kuten olen tottunut vaikeissa tilanteissa tekemään. Kirjoista löytyy turva, jota olen kaivannut. Kaksi vuonna 2021 lukemaani kotimaista teosta nousevat joukosta hyvin henkilökohtaiseksi turvan tunteeksi, joksikin vahvemmaksi, joksikin tunnistettavaksi.

Taneli Viljasen lyyrinen esseeteos Varjoja, usvaa (2020) ja Susi Nousiaisen runoteos Muovikauris (2021) käsittelevät sukupuolen prosessimaisuutta ja muutosta. Varjoja, usvaa kuvaa kirjailijan kokemuksia muunsukupuolisuudesta, Muovikauris taas kokemuksia transsukupuolisuudesta. Teoksia yhdistää henkilökohtainen ote sukupuolivähemmistöön kuulumisessa, ja aihe saatteli minut kirjojen pariin. Olen etsiytynyt paljon sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä käsittelevän taiteen piiriin, opiskellut vähän sukupuolentutkimusta, käännellyt ja väännellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksiä. Se on samaan aikaan kipupiste ja turvapaikka.

Vuosi oli ehkä 2014, kun aloin sovittaa päälleni sanaa muunsukupuolinen. Ensin yksityisesti omissa ajatuksissa testaillen sanan sopivuutta, sitten varovasti joillekin ystäville, reilusti myöhemmin yleisesti. Se oli helvetin pelottavaa ja on sitä toisinaan edelleenkin, kun joudun korjaamaan ihmisiä. ”Ei nainen, vaan muunsukupuolinen.” Cisnormatiivisuus on niin vahvaa, että korjaamisen paikkoja tulee lähes päivittäin. Usein jaksan korjata, aina en. Minut on syntymässä määritelty tytöksi ja välillä se tuntuu kiroukselta. En ollut edes kuullut pakoreitistä ennen kuin olin täysi-ikäinen. Silloin törmäsin sanaan ensimmäistä kertaa. Muunsukupuolinen. Ja jokin siinä tuntui heti kodilta. Kuitenkin sana on samaan aikaan myös hiertänyt mieltäni. Miten teennäiseltä, epätodelta tuntuu änkeä sukupuolensa yhden sanan alle.

Maskuliinisuus, miessukupuoli, on haarniska, vastenmielinen, vääränmuotoinen, ahdistava vankila, johon minut on sullottu minulta kysymättä. Tietty määrä väkivaltaa on välttämätöntä sieltä vapautumiseksi, tai tämän vapautumisen prosessin aloittamiseksi, sen mahdollisuuden ottamiseksi esiin.

Tähän liittyy tarve nimetä oma sukupuolensa uudelleen. Nimeäminen on välttämätöntä väkivaltaa, vastaväkivallan käyttöä. (VU, 61.)

Taneli Viljanen pukee Varjoja, usvaa -teoksessaan sanoiksi sen, mitä olen itsessäni hautonut. Olen muunsukupuolinen, mutta… Olen muunsukupuolinen, mutta sen jälkeen voi tulla mutta-sana. Olen muunsukupuolinen, mutta se on minulle ennen kaikkea käyttösana. Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että Viljasen tavoin koen (vasta)väkivaltaiseksi sukupuolen sanoittamisen. En kokisi tarvetta nimetä sukupuoltani tai kiinnittää siihen huomiota, ellei minulta jatkuvasti vaadittaisi sitä. Se, että minulla on sana, jota sosiaalisissa kohtaamisissa tarjoilla, on käytännöllistä. Tämä ei tarkoita, etteikö sanalla olisi suurta merkitystä. Kuten Viljanen kirjoittaa:

Mutta ”muunsukupuolinen” on tärkeä sana, koska se (tällä hetkellä, tälle minälle vain se) kehystää varsinaisesti merkittävät sanat oikealta tuntuvalla tavalla; ilman kehyksiään merkitsevät sanat jäävät ilmaan, niiden merkitys ei paikannu, niiden merkitystä ei ole olemassa muille kuin minulle. (VU, 101.)

Ehkä olen lukenut vääriä kirjoja, kun vasta Varjoja, usvaa puki sanoiksi tämän kokemuksen. Miten hähmäinen, häilyvä, hämärä on sukupuoli. Ja miten se voi olla yhtä aikaa totta sen kanssa, että on löytänyt itselleen jonkinlaisen kodin sanasta. Minä liu’un käsitteissä, voin kiinnittyä niihin tarpeen mukaan, eikä tämä tee sukupuolestani yhtään vähemmän todellista.

***

Lukiessani Susi Nousiaisen Muovikaurista teen päässäni samantyyppistä aikamatkaa kuin runojen puhuja. Vaikken ole transsukupuolinen, on Muovikauriin kuvaamassa prosessissa sukupuolen uudelleenhahmottamiseksi paljon itselleni tunnistettavaa. Teos rakentuu viidestä osiosta: lapsuus, nuoruus, koodi/sisäinen, koodi/ulkoinen ja nuoruus nyt. Kirjan kronologisesti aloittavat osiot lapsuus ja nuoruus kuvaavat säröjä oletetun sukupuolen ja sukupuolikokemuksen välillä. Puhuja ei tunnista itseään tyttönä tai naisena, vaikka muut hänet niin käsittävät. Kaksi seuraavaa osiota keskittyvät sukupuolitetun koodiston purkamiseen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Sisäisesti tämä merkitsee esimerkiksi itsetutkiskelua, kehon ja mielen viestien kuuntelua, oikeiden sanojen etsimistä oman identiteetin ympärille. Ulkoisesti runojen puhuja purkaa koodistoa tuomalla sukupuolikokemuksensa sosiaalisiin tilanteisiin, nimeämällä itsensä uudestaan ja hakeutumalla lopulta sukupuolenkorjausprosessiin. Kun koodi on purettu, nuoruus yhä jatkuu. Se on kuitenkin toisenlaista. Aiemmat osiot aloittanut ja auktoriteettipositiosta arvioita jaellut Omakanta vaikenee:

Nimeän jo itse itseni ilman Omakantaa.
Omakannan mukaan saan nimetä nyt itse itseni, ja sen ovat kuitanneet
sekä Lapsettomuus- ja hormonipoliklinikka että Väestörekisterikeskus.
Olen mies. (M, 59.)

Seuraavassa runossa puhuja palaa teinivuosien päiväkirjojensa äärelle. ”Joitain versoja katkesi monia vuosia sitten. Miun pitää sukeltaa takaisinpäin, hakea niiden repeytyneet päät tänne ja sitoa ne kiinni nykyhetkeen” (M, 60). Jatkaakseen eteenpäin on ensin palattava menneeseen ja löydettävä se osaksi omaa tarinaa. Tämä on yksi asioista, joita toivoisin cissukupuolisten ymmärtävän sukupuolivähemmistöjen elämästä. Meidän ajassamme on railo ja se tekee kipeää. Menneisyyteni näyttäytyy minulle vieraana, koska minun on vaikeaa sovittaa sitä nykyiseen itseeni. Menneisyyttä, ennen prosessia muunsukupuoliseksi, leimaa ulkopuolisten katse. Olen koettanut nähdä sen yli ja keskittyä omiin muistoihini, mutta niitä tahraa häly. Sellainen häly lähtee muiden ihmisten ahtaista malleista, joihin on tullut istutetuksi tahtomattaan. Ei ole olemassa mennyttä, jossa saisin olla kuulematta sitä ääntä. Minussa särisee, kun ajattelen pientä itseäni, joka aina koki olevansa väärin. Jokin ei täsmännyt, mutta sitä oli mahdoton sanoittaa. Kuten Viljanen kirjoittaa:

Niin pitkään kuin muistan, olen kokenut ulkopuolisuuden tunteita. Miten kehon erilaiset liikkeet, painot, rytmit, mikroprosessit liittyvät tähän? Entä ulkopuolisten tapa nähdä kehoni, heidän tapansa tulkita sen merkityksiä? (VU, 86.)

Välillä mietin, miten helpolta tuntuisi elää aikaa, jonka kokisi enemmän jatkumona. Olen jo tehnyt töitä sen eteen, käynyt historiaa läpi uusilla silmillä, mutta prosessi on hidas. Etenkin, kun kanssaihmiset pitävät huolen siitä, että niin sanottu kaapista tuleminen on jatkuvaa ja itseään saa olla alati perustelemassa. Tämä näkyy myös Viljasen ja Nousiaisen teksteissä.

kaapista tulemisen virta kiihtyy ja välillä toimii hitaammin, mutta ne hetket on ihmisen läpäiseviä, kirkasta valoa jossa itsen näkee selkeämmin, niin voimakkaasti että niiden muistoa ajatellessa tajuaa että nää on ne hetket jotka on totta, ja ne hetket parantavat, vaikka ei vielä tajua miten syviä haavat on (M, 25.)

Toistuva kaapista tulemisten virta käy työstä. Vaikka itsen ääneen todistaminen tuo myös lohtua ja rauhaa oman sanan löytämisestä, toivoisin voivani ottaa lomaa noidankehästäni. Toistan itseäni kuin rikkinäinen soitin, eivätkä ihmiset silti välttämättä kuuntele. Viljanen kirjoittaa kokeneensa samaa, kaapista tulemisen jälkeenkin väärinsukupuolittaminen jatkuu, joko tahallisesti tai tahattomasti. Riipii aina, kun niin tapahtuu, mutta muutos on hidas ja valtaosa läheisistäni – ne, joihin olen tutustunut ennen kuin nimitin itseäni muunsukupuoliseksi – on joutunut opettelemaan minut kohdatessaan uuden tavan katsoa. Minäkin olen joutunut sen opettelemaan. Tuntuisi tavallaan hyvältä sanoa, että prosessi on ollut itselleni suoraviivainen, mutta se ei kunnioittaisi minua eikä sukupuolen hämärää. Olen ujuttanut itseni lähelle käsitettä, toisenlaista katsomisen tapaa, tunnustellut sitä ympärilleni kokeillen. Siihen kietoutuminen on ollut yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Vähitellen olen kotiutunut, mutta se ei ole tapahtunut heti. Ottaa aikaa opetella itsensä uudestaan. Yksi itselleni kauneimmista kohdista Muovikauriissa on se, jossa puhuja alkaa hahmottaa kuvajaisensa itseään vastaavaksi:

katson suihkun jälkeen peilistä kasvojani ja kuvittelen miltä tuntuisi olla mies
kuvittelen minkälainen mies olisin jos olisin mies
suljen silmäni, kuvittelen itseni mieheksi, avaan silmäni, katson kasvojani
miltä minä näyttäisin miehenä jos olisin mies
suljen silmäni, kuvittelen itseni mieheksi, avaan silmäni, katson itseäni silmiin
minkälainen miehen katse silmistäni katsoisi miehenä
suljen silmäni, kuvittelen itseni mieheksi, avaan silmäni, katson itseäni silmiin
säikähdän peilistä katsovaa miestä (M, 26.)

Vaikka prosessi itsensä näkemisessä mieheksi on toivottu, se hätkähdyttää runon puhujan. Vanhoista katsomis- ja puhetavoista oppii uusiin vain toistolla. En voi odottaa muiden heti hahmottavan minua oletetun sukupuolikategorian reunalta luiskahtaneena, koska olen itsekin joutunut opettelemaan tunnistamaan peilikuvani toisena. Tämä kuvajainen voi olla muutakin kuin naisen. Tämä kuvajainen ei ole naisen. Tämä kuvajainen on muunsukupuolisen. Se on vaiheittainen prosessi, jota toivoisin kirjallisuudessa kuvattavan enemmän. ”Epäilen, ettei yksikään muunsukupuolinen ihminen ole ajatellut koko elämänsä ajan olevansa muunsukupuolinen” Viljanen kirjoittaa ja jatkaa vielä: ”Epäilen, että suurin osa maailman ihmisistä ei usko muunsukupuolisuuden olemassaoloon” (VU, 17). Miten tulla olevaksi sellaisessa ympäristössä? Siinä on opettelemista.

***

Varjoja, usvaa ja Muovikauris lojuvat siellä täällä kodissani ja lohduttavat olemisellaan. Aina välillä otan toisen kirjoista käteeni ja luen vähän matkaa eteenpäin. Näiden teosten äärellä koen jotain, mitä kotimaisessa kirjallisuudessa olen kokenut vielä liian harvoin: tulevani nähdyksi ja tunnustetuksi sukupuolivähemmistöasemassani. Vaikka, Viljasen sanoja lainatakseni, ”muunsukupuolisuus on vain vaivoin, jos lainkaan, tunnustettu ja tunnistettu joksikin olemassa olevaksi” (VU, 8), tämä vaikeasti sanallistettava binäärisestä normista poikkeava sukupuolen kokemus on tärkeää edes yrittää pukea kieleen. Se ei tarkoita sukupuolen jähmettämistä sijoilleen, mutta antaa olennaisia, toistaiseksi vielä harvalukuisia samastumisen hetkiä taiteessa.

Se, millaisia representaatioita pystymme sukupuolisuudesta löytämään, vaikuttaa kykyymme ajatella ja ilmentää sukupuolia. Uudet kielentämisen tavat laajentavat käsityksiämme ja minä haluan ajatella käsitykseni läpi, en sokeasti kulkea totuttuja ajatusratoja. Representaatiot ovatkin poliittisia. Leena-Maija Rossi (2015, 74) on todennut, että: ”Valtasuhteissa virittyvä representaation politiikka on kamppailua merkkien järjestyksistä eli siitä, mitä voidaan tehdä näkyväksi ja mistä voidaan puhua ja miten.” Nousiainen ja Viljanen muovaavat näitä merkityksiä kirjoittamalla sukupuolista valtarakenteita kyseenalaistaen. Lukijana tunnen kiitollisuutta, että voin äidinkielelläni upota näihin uudelleenmäärittelyn hetkiin. Täällä on muitakin, jotka kokevat näin. Toistaiseksi tämä kokemus on rajautunut ennemmin keskusteluihin läheisten kanssa kuin taiteen representaatioihin, mutta onneksi yhä enemmän löydän samastumista myös kirjojen sivuilta ja elokuvien kohtauksista.

Olen jossitellut Viljasen tavoin:

Ajatus, jonka ajattelen säännöllisin väliajoin: olisinko voinut tajuta muunsukupuolisuuteni aiemmin, nuorempana; olisinko voinut järjestää elämäni toisella tavalla? Millaista elämäni olisi voinut olla? Olisinko nyt onnellisempi? Mistä kaikesta olen jäänyt paitsi? (VU, 95.)

Sitten muistan, että minä ylipäänsä löysin sanan. Käyttösanan ja kodin, ja ne ovat totta samaan aikaan. Tietysti olisin toivonut löytämisen vaiheen kohdalleni aiemmin, mutta kieli ympärillämme ei kannustanut siihen. Nyt, vähitellen on syntynyt enemmän väljyyttä ja liukumaa, joka antaa minullekin hengitystilan. Varjoja, usvaa ja Muovikauris ovat olleet osaltaan laajentamassa sitä tilan tuntua. Ahtaanpaikankammoni alkaa hellittää.

***

Siirretään häpeän tunne ulos kehosta,
sillä se ei ole luontainen osa sitä,
vaan se on kulttuurisen rakenteen heijastus
ja aiheuttaa huomattavaa resurssihukkaa. (M, 31.)

Minua on pelottanut ja vähän hävettänytkin kirjoittaa näin henkilökohtainen essee, taas yksi iänikuinen kaapista tuleminen. Me kuitenkin tarvitsemme sukupuolivähemmistöjen kirjoitusta. Taneli Viljanen on todennut Varjokirjamessujen 2020 haastattelussaan oivasti, että henkilökohtaisuudesta käsin kirjoittamisessa on täsmällisyyden ja tarkkuuden arvo. On kirjoitettava, jotta vaiettu ja vaiennettu muunsukupuolisena oleminen tulee näkyväksi. Rakastan sitä, kuinka tarkasti maalaamme tätä ”jatkuvassa hajoamisen, murtumisen ja uudelleen kokoon kasautumisen prosessissa olevaa, jotain pysähtymätöntä, jotain liikkuvaa, liukuvaa, pakenevaa, jotain maatuvaa ja uudelleen kasvavaa” (VU, 45).

Lopulta kirjoittaminen tästä hämärästä, jota kodiksi kutsun, oli liian houkuttelevaa. Täällä ollaan.

***

Teksti: Tuula Siira
Kansikuvat: Kustantajat
 

Kohdeteokset:

Nousiainen, Susi: Muovikauris (2021, Poesia)
Viljanen, Taneli: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta (2020, Raikuu)

Muut lähteet:

Rossi, Leena-Maija: Muuttuva sukupuoli – seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa (2015, Gaudeamus)
Varjokirjamessut 2020: Taneli Viljasen haastattelu (24.10.2020)