Helsingin Kirjamessut 2019: raportti

Teema
1.11.2019

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Osallistuin tänä vuonna Helsingin Kirjamessuille torstaina ja sunnuntaina 24. ja 27. lokakuuta. Raportissa kuvataan keskusteluja katsomissani haastatteluissa ja paneeleissa.

 

Torstai

 

Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjako

Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi kertoi alkujuonnossaan, että ennakkoon myytyjen lippujen määrässä ja messujen käyttämässä hallin lattiapinta-alassa oli rikottu jo ennätyksiä. Ohjelma-ajassa messujen järjestäjät olivat halunneet huomioida erityisesti esikoiskirjailijat tänä vuonna. Rakkaudesta kirjaan -palkinto jaettiin Helsinki Lit -festivaalille, ja sen vastaanottivat tuottaja Heidi Backström ja ohjelmajohtaja Philip Teir. Kirjallisuusfestivaalin järjestäjiä kiitettiin rohkeudesta, ja tapahtuman todettiin kasvattavan myös Helsingin vetovoimaa kaupunkina. Teir kertoi kiitospuheessaan, että ensi vuonna tapahtumassa kokeillaan uutta ja festivaalin paikka vaihtuu Lasipalatsin Bio Rexiin.

 

Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta

Autofiktiota käsitelleessä kirjailijoiden paneelissa olivat Sisko Savonlahden haastateltavina Tuomas Kokko, Emma Kantanen ja Aino Vähäpesola.

Vähäpesola kertoi halunneensa käsitellä esseeromaanissaan Onnenkissassa kokemuksia, joita hänellä itsellään oli ollut, eikä hän kokenut tarvetta lähteä etäännyttämään tai hämärtämään tapahtumia. Kantasen mukaan Nimi jolla kutsutaan öisin -kirjaan päätynyt vuosi hänen elämästään oli tarina, jonka hän ei halunnut menevän hukkaan. ”Yksityiskohdat ovat totta, mutta kokonaisuus ei.” Kokko totesi, että jonkin verran hänen pienoisromaanistaan Tosi kivat juhlat on totta, mutta hänen elämässään ei ole ollut sellaista ajanjaksoa kuin kirjassa kuvattu.

Kantanen kertoi, että kirjoittamiseen oli liittynyt ahdistuksia: ”Ajattelevatko vanhemmat, että olen hirveä? Mitä firmassa ajatellaan? Saanko enää töitä?” Kirjoittamisen loppua kohden ahdistus väheni. Tosin viimeisenä päivänä ennen painoon menoa Kantanen nimesi kirjan henkilöt uudelleen Pekingin metropysäkkien mukaan. Vähäpesola sanoi, ettei kukaan ollut itse ilmoittautunut tunnistaneensa itsensä kirjasta ja loukkaantuneensa – jotkut exien kaverit olivat olleet hieman huolissaan, keistä kirjassa puhutaan. Kokko pohti tekstin sävyn vaikuttavan varmasti siihen, että itsensä kirjasta tunnistavat ovat ok asian kanssa. Vähäpesola kuvasi kirjoittamista: ”Tein itsestäni roolihahmon. Aloin leikkiä sillä, että miten tämä reagoisi jos tapahtuisi näin tai näin.” Savonlahti totesi autofiktion totuudellisuudesta: ”Toisen tosi on toisen valhe.” Paljastui, että Kokko ja Savonlahti ovat olleet Tinder-matcheja – Savonlahti ei kuitenkaan ollut päätynyt Kokon kirjaan.

 

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu oli Seppo Puttosen haastateltavana romaanistaan Vesileikit. Vieraaseen kulttuuriin joutuminen ja kieltenvälisyys ovat teemoina uudessa kirjassa, kuten Sandun esikoisteoksessakin. Puttonen arvuutteli kirjailijan esikuvia, ja Sandu kertoi, että hänellä on ollut nuorempana Hemingway-kausi, josta on tarttunut sanomatta jättäminen. Myös Vesileikeissä jätetään paljon aukkoja, ja Sandu halusi tehdä pelkistetympää tekstiä kuin esikoisessaan. Vähemmän perinteinen romaanikerrontakin oli tekijän tavoitteena.

Hämähäkkimies-tarina liittyi Sandun itsensä kokemaan kohtaamiseen: hän tapasi ihmisen, joka puhui hänen toista kotikieltään romaniaa, mutta Sandu ei paljastanut puhuvansa sitä. Itsensä peittäminen vieraan kielen taakse mahdollistaa liian intiimiyden välttämisen. Sandua kiinnostaa kirjoittaa juuri naisten kokemuksista, myös juurettomuus ja vieraaseen maahan joutuminen ovat hänelle tärkeitä teemoja. Sandu on kirjoittanut Vesileikkejä alusta asti sekä suomeksi että englanniksi. Oman tekstinsä kääntäminen tuo etäisyyttä ja objektiivisuutta, mutta toisaalta se on niin intensiivistä lähilukua, että auttaa huomaamaan yksityiskohtia.

Sandu halusi kirjoittaa teokseensa kuviouintijoukkueen, koska kirjasta piti tulla lyhyt, joten pienikokoinen urheilujoukkue sopi tarkoitukseen. Taitouintia pystyi kuvailemaan fantasian tyyliin, ja kirjassa on surrealistisiakin sävyjä. Monet ihmiset, jotka muuten eivät pääse matkustamaan, saavat siihen urheilun kautta mahdollisuuden. Kuviouinnin kautta voi myös käsitellä naisvartaloa katseen kohteena.

 

Virtuaalitiloissa – fiktion ja todellisuuden rajapintoja

Sofia Blanco Sequierosin haastateltavina olivat kirjailijat Maria Matinmikko, Arsi Alenius ja Pontus Purokuru. Teoksensa Römaani lähtökohdista Purokuru kertoi miettineensä, että romaani on edelleen 1800-lukulainen media, joten hän halusi kokeilla, mitä romaani voisi olla sosiaalisen median feedinä. ”Mun mielestä me eletään jo dystopiassa tai katastrofissa”, Purokuru sanoi. Toisaalta nämä asiat ovat mielikuvituksessamme ja ennakoivat itseään. Purokurun esikoisteos sai syytöksiä pakofantasiana, Römaania puolestaan on syytetty nihilismistä.

Alenius totesi: ”Monet koomisiksi ja hauskoiksi mainostetut nykyromaanit ovat oikeasti synkkiä ja surullisia.” Villa Alphassa on myös dystopiasävyjä, mutta ei perinteistä ”isoveli valvoo”-kuvastoa. Monien dystopioiden lainalaisuudet ovat samanlaisia. Matinmikko sanoi: ”Dystopia ja utopia riippuvat näkökulmasta. Ne ovat sisäkkäin, kumpikin osoittaa vastakohtaansa.” Hän totesi Thomas Mooren Utopian (1516) ja Monique Wittigin feministisen utopian Les Guérillères olevan ajankohtaisia edelleen. Matinmikon Kolkka-teoksessa dystopia ja utopia ovat ehdottomasti sisäkkäin – runoromaanin alakirjoituksena on myös essee, manifesti ja satu. Kolkka ankkuroituu nykyhetkeen, mutta haluaa mennä sekä utopian että dystopian toiselle puolelle.

Purokuru totesi, että romaani lajina oli alun perin kansankielinen rakkaustarina, ja nykypäivän kansankieli voisi olla somen chattien kieli, jossa hän itse tuntee olevansa vapaimmillaan. ”Katsoin, miten mun kielenkäyttö somessa muuttuu sen mukaan, kenen kanssa mä keskustelen.” Someviestien muotoon kirjoitettu kirja poistaa mahdollisuuden kokonaisnäkymän saavuttamisesta. Purokuru vertasi Römaania räppilevyyn. Matinmikon kirja ankkuroituu 2010-luvun suuriin globaaleihin tapahtumiin: pakolaisvirrat, #metoo, Trumpin valinta. Kysymys sukupuolesta nousee esiin, kun hahmotetaan normittunutta todellisuutta. Matinmikko ehdottaa vaginaalisuutta monimutkaisen, fragmentaarisen ajattelun logiikaksi. Alenius on kiinnittänyt huomiota journalististen reportaasien tarinallisiin, proosallisiin elementteihin, ja hän haluaa esikoisromaanissaan kritisoida tarinallistamista.

 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholmin uuden romaanin keskiössä on vuosia ennen kirjan nykyhetkeä tapahtunut joukkoraiskaus. Fagerholmin periaatteena on, että hän ei tee kahta samanlaista romaania. Kirjoitusprosessit ovat pitkiä ja kaoottisia. Fagerholm on kirjoittanut Kuka tappoi bambin? -romaania vuodesta 2015, jolloin toinen projekti jäi kesken; alkoi tuntua naiivilta kirjoittaa tuolloin tekeillä ollutta aikalaisromaania.

”Ajattelen aika paljon rikoksia. Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen tabuaihe, meillä ei ole kieltä sille”, pohti Fagerholm. Häntä kiinnostavat erityisesti hiljaisuudet, mikä on näkynyt jo aiemmissa kirjoissa. Tammisaaressa tapahtuneen raa’an murhan jälkeen Fagerholm huomasi hiljentämisen alkaneen tapahtua – paikallismedia ei pystynyt antamaan faktoja tapahtuneesta. Hänen romaaninsa päähenkilö on mies, joka osallistui raiskaukseen ja haluaisi kantaa vastuun syyllisyydestään, mutta tämän ei anneta tehdä sitä. Uhri ihmisenä sysätään sivulle, koska on niin vaikea ajatella häntä. Kun hiljaisuus tulee, alkaa juoruilu: julma syntipukin etsintä.

 

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Sinikka Vuolan haastateltavana ollut esikoiskirjailija Akseli Heikkilä kertoi tehneensä viimeiset kymmenen vuotta töitä kirjoittamisen parissa. ”Kirjailijuus ei ratkaise identiteettiä, mutta antaa varmuutta, erityisesti seuraavan kirjan tekemiseen”, totesi Heikkilä. Hän ymmärsi Kriittisessä korkeakoulussa opiskellessaan, miten hyviä kirjoittajia harrastajakirjoittajien joukossa on, eli miten paljon työtä piti tehdä kirjoittamisensa eteen. Ratkaiseva hetki tiellä kohti esikoiskirjailijuutta oli päätös kirjoittaa tekeillä ollut teksti kirjaksi asti.

Heikkilän esikoisromaani Veteen syntyneet on vuoropuhelua kuoleman kanssa, ja teos käsittelee myös vihaa ja kostonhimoa. Fiktiota kirjoittaessa asioita piti kärjistää. Heikkilä valitsi romaanimuodon, koska kielen, tunnelman ja mytologisoinnin lisäksi hän halusi kertoa ehjän tarinan. Hän harkitsi joskus myös runokirjaa, kun romaani tuntui liian vaikealta kirjoittaa. Oli tärkeää, että intensiteetti pysyisi kirjan kerronnassa yllä alusta loppuun. Heikkilä oppi, että muotoa ei kannata kirjoittaessa lyödä lukkoon – teoksen aiempi versio oli hyvin balladinomainen.

Vuola lainasi Pentti Saarikoskea: ”Runossa pitää olla lavastus”. Hän ajatteli sitaatin tarkoittavan, että yksityiskohtien pitää palvella teosta. Veteen syntyneissä lavastuksena on kylä, joka on elänyt kalastuksesta, mutta joesta ovat kaikonneet kalat. Miljöö on Heikkilän kotikylä muokattuna versiona. Murteen käyttö dialogissa auttaa kirjan henkilöiden uskomuksia sujahtamaan sen maailmaan paremmin. Joki on romaanissa kuoleman symboli, erityisesti kuoleman odottamisen ja tekemisen.

Romaanissa käytetty väkivalta tuli mukaan salakavalasti, tahtomatta – Heikkilän mielestä hyvä kirja ei kuitenkaan aina tarvitse sitä. Väkivalta kertoo toisen ihmisyyden anastamisesta ja kieltämisestä. Heikkilä pitää kirjaansa kritiikkinä väkivaltaa kohtaan; viha tuhoaa yhteisön. Päähenkilö oli hänelle mysteeri joka jäi etäiseksi, mitä Heikkilä piti tekstin kannalta hyvänä asiana. Taksikuski-elokuvan käsikirjoittaja on sanonut, että tarina on yhtä kuin päähenkilön ongelma. Veteen syntyneiden Eevan ongelma ei lähtökohtaisesti ollut kosto vaan välien selvittäminen äidin kanssa, mutta tämä on juuri kuollut. Kirjan esikuvina ovat antiikin ajan ja Shakespearen tragediat: Heikkilän mielessä olivat erityisesti Elektran ja Medeian hahmot.

 

Sunnuntai

 

Sunnuntaiesseet ja Outokuoriaiset

Antti Arnkil ja Jaana Seppänen olivat kustantaja Anna-Riikka Carlsonin haastateltavina esseeteoksistaan. Seppänen sanoi pitävänsä esseessä lajina siitä, että siinä on jonkinlaiset rajat – fiktion rajattomuus pelottaa. Arnkilia kiinnostavat esseessä yhdistelyn vapaus ja eri tyylien mahdollisuudet. Esseen minä hakeutuu kohti keskittyneempää ja koherentimpaa itseä, se on kertomus tai valhe itsestä, sanoi Arnkil. Seppänen on aina inhonnut itsestä kirjoittamista, ja paradoksaalisesti esseissä on mukana minä, mutta se ei ole sama kuin minä. Hänen pitää ottaa selvää omasta itsestään ennen kuin voi muodostaa mielipiteen ja kirjoittaa sen. ”Mun täytyy tsempata, että saan kirjoitettua sen minän siihen”, Arnkil kommentoi. Seppänen sanoi: ”Joskus on hirveän kiva huudahtaa, että ’minä olen tätä mieltä’, mutta sen voi sitten kumota seuraavassa tekstissä.”

Ankilin Sunnuntaiesseet-teoksessa on mukana keskusteluja lasten kanssa tämänhetkisestä arkielämästä. ”Aiheiden kirjo on ihanaa”, kun muodostaa esseistä kokoelmaa, hän sanoi. Voi sekoittaa arkea ja painokkaita huomioita maailmasta. Seppäsen Outokuoriaiset-kokoelman teemoina ovat valhe, totuudenjälkeinen aika ja itsensä määritteleminen. Hänestä oli tuntunut, ettei uskalla sanoa mitään, ja piti kyseenalaistaa itseään. Aiempia esseekokoelmia tehdessä oli ollut vapaampi olo. Arnkilin kokoelmassa käsitellään myös sellaisia kirjoja, joita hän on itse ollut kustannustoimittamassa. Seppänen sanoi näkevänsä rehellisyytenä sen, että hän on ”kirjoittajana impotentti” ja ettei hänen ajattelunsa ole valmista. Arnkilin Ryhmä Hau -aiheisessa esseessä käsitellään työtä, tarkalleen ottaen työelämän rankkuutta sarjassa. Seppänen on kirjoittanut Vladimir Putinista, sillä tämän hahmo tunki jo uniinkin, joten hän halusi kirjoittaa itsensä vapaaksi.

Esseisiin tutustumiseksi Arnkil suositteli kirjojen lisäksi lehtiä, kuten Nuori Voima, niin & näin, Tuli & Savu – niissä on paljon esseistiikan aluskasvillisuutta. Myös esseeromaani tyylilajina on nyt nousussa, esimerkkinä Antti Hurskaisen 22 – kertomus syömisestä.

 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Kustannustoimittaja Petra Maisonen haastatteli Anna-Kaari Hakkaraista romaanista Dioraama. Teos kertoo rakastavaisista, jotka elämä ajaa erilleen; samalla kyseessä on syvä sukellus mm. taidehistoriaan ja tieteisiin. Hakkarainen sanoi, että tällä kertaa hänellä ei ollut selkeää alkunäkyä teoksesta, toisin kuin aiempia romaaneja kirjoittaessa. Hän kertoi kirjoittaneensa Dioraamaa alitajuisesti koko aikuiselämänsä: ”Näen mieleni museona ja opetan itseni näkemään maailmasta kerroksia.” Yhdeksän vuotta sitten Tukholman biologisessa museossa Hakkaraiselle oli tullut jokin välähdys. Myös tekoälyyn perehtyminen toisen projektin yhteydessä oli olennaista romaanin synnylle. Ydinkysymyksenä oli, että mitä lopulta on ihmisyys, ja miten se konstruoidaan.

Kirjoittaessaan Hakkarainen pyrki tietoisesti menemään tekstiin kehon eikä mielen kautta. Jokin sisäinen totuus lävisti kehon kaikki kerrokset. Prosessi oli raskaampi kuin aiempien kirjojen kanssa, ja kirjailijan suhde kieleen muuttui olennaisesti. Dioraama on jatkuvaa unennäköä, johon sekoittuu sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Rakkautta lähestytään eläimellisesti; kuvataan ihmiseläintä, joka tavoittelee ja toteuttaa rakkautta. Muisti on aina kiehtonut Hakkaraista, ja hänen romaaninsa on rakenteeltaan muistin palatsi, arkkitehtuurinen rakennelma. Hakkarainen käy viikoittain taidenäyttelyissä, sillä hän kokee ne kielenkäytölleen olennaisiksi. Kirjallisuuden lukemisessa hänestä parhaita asioita on hetki, jolloin kokee kielen rytmin niin vahvasti kehollisena, että tuntee olevansa yhtä kirjoittajan kanssa. Hakkaraiselle tulee ajoittain monomaanisia tunteita tiettyjä asioita kohtaan, ja silloin hän haluaa ottaa niistä kaiken selville – ne liittyvät johonkin tulevaan teosolioon hänen mielessään.

 

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kirjakallio-lavalla lukiolaisten haastateltavana ollut Anni Saastamoinen sanoi Sirkka-romaaninsa kirjoittamisen olleen hauskempaa kuin ensimmäisen teoksensa Depressiopäiväkirjojen. Romaani sisältää ”tarinoita yksinäisyydestä”, silti siinä on mukana komediaa. Kirjan tärkein sanoma Saastamoiselle on, että ”yksin saa olla, ja siitä nauttia”. Päähenkilö Sirkka on introvertti, tylsyydestään huolimatta elämänsä ja kirjan päähahmo. ”Olen kirjoittanut itseäni aika paljon Sirkkaan”, kirjailija tunnusti, mutta hahmo on viety kuitenkin äärilaitaan: ”En silitä alusvaatteitani.” Saastamoinen pohti kanavoineensa ehkä omaa rauhankaipuutaan Sirkan rauhallisuuteen.

Sirkassa päähenkilön ystävä on hyvin erilainen ihminen – kyseessä on kirjoittajan ajatusleikki siitä, miten kahden niin erilaisen ihmisen ystävyys voisi toimia. Romaanista nähtiin myös esiintymällä toteutettu katkelma lavalla, ja se teki vaikutuksen sekä kirjailijaan että yleisöön.

 

Teksti ja kuva: Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo