Keskustelu

TuomasA

2.3.2019

Mitä pelko saisi sinut tekemään, jos pommeja putoaisi pihaasi? Mia Franckin romaani Pommipuutarha (Teos & Förlaget 2018, suom. Laura Beck) tutkii pelkoa ja valhetta. En olisi tarttunut tähän ilman ystävän suositusta, myönnän. Toinen maailmansota ja sotalapsiteema eivät varsinaisesti aiheina herätä mielikuvaa tuoreudesta. Parikymmentä ensimmäistä sivua luettuanikin epäröin: mikä tässä on se juttu. Sitten tapahtuu irtoaminen realistisen historiallisen kertomuksen kehyksistä. Kerronta saa konkreettisesti uusia kasvoja. Franck lähestyy kirjassa sotalapsiteemaa omanlaisestaan kulmasta, siitä mitä asetelma mahdollistaa. Minäkertoja, kirjassa 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi kasvava Lissu, pitää asiat sisällään, koska ei halua puhua siitä mitä näkee. Se johtaa valheisiin. Enemmän kuin juonitarina, kyseessä on täsmällisyydessään armoton kuvaus Lissun elämästä Ruotsissa, johon hänet lähetetään sodan ajaksi, papin perheeseen. Lissun tajunnassa puhuu myös "veliserkku", jonka piti tulla hänen mukanaan Ruotsiin, ja sisällä nokkii kipeästi varis.

Kertojan havaintojen ja mielenliikkeiden yksityiskohdat piirtyvät romaanissa kirkkaina näkyviin. Jännitteillä on painopisteet, jotka johtavat kertomusta eteenpäin. Teos on tarkkakielisyydessään herpaantumaton. Saturaatiopisteen romaani välttää muuttumalla puolivälin jälkeen tunnelmaltaan vielä tiiviimmäksi, jopa lähelle kauhua. Pimeä julmuus muistuttaa Annika Idströmin Veljeni Sebastianista. Paljastuvat synkät salaisuudet ja pahat asiat tulevat lopulta päälle niin tiheästi, että se tuntuu fiktionkin maailmassa aavistuksen epäuskottavalta. Vaikka ei se tosielämässä yllättäisi. Ehkä kirjoilta odottaa aina enemmän hyvyyttä. Huh mikä teos, jää lopputuntemukseksi. Romaani on kuin pään läpi pyyhkivä vyöry, se rakentuu odottamattoman vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Miten paljon voi olla kannettavaa.

"Muistan millaista on seistä Suurkirkon rappusilla. Pimennysverhot. Muistot saavat käteni hikoamaan, sillä se tulee lähelle. Jokin sellainen, mitä uskallan tuskin ajatella, tulee aivan liian lähelle." (s. 227)