Terveisin Ally, Lontoosta

Ote kirjan luvusta 1:
1. Tervetuloa (omituiseen) maailmaani

Ota maailmankartta ja etsi Iso-Britannia (pieni, reunoilta repaleinen, melkein keskellä karttaa). Ota Iso-Britannian kartta ja etsi Lontoo (iso läiskä etelässä). Ota Lontoon kartta ja etsi Crouch End (outo nimi, kiva paikka). Etsi tie nimeltä Palace Heights Road (numero 28, jos tarkkoja ollaan). Kun löydät numeron 28, mene seisomaan jalkakäytävälle ja katso rivitaloa silmät tihrussa (niin että näkökenttä sumenee ja talo näyttää yhtä hienolta kuin viereiset rakennukset. Avaa sitten silmät kunnolla niin huomaat, että talo on aika rähjäinen.) Minä olen Ally Love, ja täällä minä asun seuranani isä (Martin), valtaan viehtynyt kontrollifriikki (seitsemäntoistavuotias siskoni Linn), pesunkestävä hepsankeikka (viisitoistavuotias siskoni Rowan) ja haaveilija (seitsenvuotias veljeni Tor).

Okei, katso seuraavaksi ylöspäin, ohi olohuoneen erkkerin, ohi toisen kerroksen erkkerin (Rowanin huoneen), niin siellä korkeuksissa näet pikkuruisen ikkunan, minun ullakkohuoneeni. Olen herännyt siellä lähes joka aamu niinä kolmenatoista vuonna, jotka olen ollut tällä planeetalla. Yleensä mielelläni. Paitsi eräänä poikkeuksellisena aamuna. Se oli kumma juttu. Jostain syystä koko pääni tärisi.
Maailmassa on paljon kummallisia asioita. Ajatellaan vaikka nenäkarvoja. Ihan totta, jos ne muka suojaavat meitä joltakin, niin miksei niitä kasva myös suussa? (Yääh.)
Entä sähkö? Aivan sama, kuinka monta kertaa sähkön periaate selitetään minulle, en ymmärrä sitä. Ei saa käsittää väärin, sähkö on ihan jees. Isä polttaa olohuoneessa joskus isoja, paksuja värikynttilöitä, mutta kunnes joku keksii kynttilällä toimivan television (ja kuvitelkaa, miten iso ja paksu kynttilä siihen tarvittaisiin!), sähkö on ihan jees. Olkoon vaikka kuinka kummallinen ilmiö.
Ja sitten on ihmisiä, esimerkiksi vanhin isoiskoni, joiden mielestä meidän vanhempamme olivat kummallisia, koska he antoivat lapsilleen kummalliset nimet. (Tosin minä pääsin meistä neljästä helpolla.)

Minusta se vain todistaa, ettei joillakin ihmisillä ole mielikuvitusta nimeksikään. Sitä paitsi useimmat arvostelijat muuttavat mielensä, kun kuulevat, millainen tarina meidän nimiimme liittyy.
Hups, tein sen taas. Ajauduin sivuraiteille kummallisten ilmiöiden maailmaan, vaikka minun piti kertoa pääni tärisemisestä. Ihan tyypillistä minua (sivuraiteille ajautuminen, ei pään täriseminen), joten kannattaa tottua tähän.
No, oli siis sunnuntaiaamu ja tunsin pääni tärisevän. Aluksi en pelännyt. Veikkasin, että kadulle on pysähtynyt iso kuorma-auto, jonka tehokas moottori tärisyttää taloa perustuksista katonrajaan asti. Tai ehkä lentokone lentää matalalla kotimme yli ja tärisyttää taloa kattotiilistä perustuksiin asti.
Mutta sitten huomasin muutakin. Toinen puoli kasvoistani ja kaulastani tuntui yhtä kuumalta kuin mikä tahansa tosi kuuma. Tärisevä pää ja tulikuuma naama!
Jep. Tässä vaiheessa aloin pelätä. Olen aika järkevä ja looginen, jos vertailukohteena on hepsankeikka-siskoni Rowan tai vähän höppänä paras ystäväni Sandie. Mutta kuoren alla olen ykkösluokan stressaaja.
Mitä koulussa olikaan kerrottu aivokalvontulehduksesta? Kuuluiko tyypillisiin oireisiin korvissa soiva tasainen surina, joka sai pään tärisemään? Oliko yleistä, että toinen puoli päästä tuntuu kuumalta? En muistanut.
Sitten yhtäkkiä sekä ääni että tärinä loppuivat. Jäljelle jäi hiljaisuus, jonka rikkoi vain yksi pieni ääni.
”Snurf.”
Silmäni rävähtivät auki. Olin hereillä, ja helpotukseni oli suunnaton.
Minulla ei ollutkaan aivokalvontulehduksen ensioireita.
Minua ei kiidätettäisi kadun päässä olevaan sairaalaan.
Käänsin päätä tyynyllä ja olin nenätysten Colinin kanssa.
”Anteeksi vain”, minä jupisin, kun Colin möngersi unissaan, jotta saisi paremman asennon hiuksistani rakentamansa patjan päällä.
Yritin vetää pitkät ruskeat hiukseni hitaasti pois Colinin alta. Colin päästi taas kissamaisen kuorsaus-äänen ja jatkoi sitten äänekästä surisevaa kehräystään.
Vapautin itseni, heitin peiton pois päältäni ja jätin Colinin koisaamaan. Tassuttelin vanhan kuluneen maton yli ja suoritin aamurituaalin, jota olen noudattanut siitä lähtien, kun olen yltänyt katsomaan ikkunalaudan yli pienestä ikkunasta. Näin palatsin, joka on yhdellä Lontoon harvoista kunnollisen kokoisista kukkuloista.
”Ally Love”, sanoin itselleni. ”Vähältä piti, ettet tullut kuuluisaksi. Olisit ollut lääketieteen historiassa ensimmäinen, joka kärsii tärisevän pään syndroomasta.”