Punainen hyppynaru

pikkusiskonsa Ritvan jo lapsuudessa. Taina ja Ritva asuivat Marjatan kanssa saman pihapiirin talossa. Kirja kertoo tarinaa paljasjalkaisista pikkutytöistä ja ystävyydestä, joka on kestänyt tähän päivään saakka.

"Tämä kirjaprojekti lähti siitä, että Marjatta osallistui kirjoittajakurssiin, jolla kirjoitteli ylös pieniä tarinoita lapsuudestaan. Hän lähetti minulle yhden tarinan, jossa minä ja sisareni olimme mukana. Olemme nimittäin kaikki viettäneet lapsuuttamme samalla pihamaalla Nummenkorvan alueella Turun reunamilla 1960-luvulla. Niin, silloin se seutu oli aivan kaupungin laidalla. Maaseutu alkoi suunnilleen siitä, mihin kerrostalon pihamaa päättyi. Joutomaat ympäröivät taloja, mutta kauempana oli jo laitumia ja viljapeltoja, maalaistaloja ankkalammikkoineen, sikaloineen ja kanaloineen. Aurajoki virtasi läheisyydessä. Lyhyen kävelymatkan päässä oli Halistenkoski patoineen ja sen rannalla vanhan myllyn kivijalka. Vesilaitos suurine valkoisine rakennuksineen sijaitsi niin ikään kosken partaalla. Keväällä koski pauhasi voimakkaana ylittäen padon, mutta kesäisin vesi pysytteli padon takana ja sen alla oleva kalliopohja paljastui. Pienissä lammissa oli kesäisin vaivaisia kaloja, joita me lapset pyydystelimme. Alajuoksun suunnassa voimakas vesikasvillisuus valtasi rannat. Siellä kukkivat keltaiset kurjenpolvet ja osmankäämien tummat tähkät. Niin. Minulle juolahti mieleen, että voisi olla kiva kuvittaa tuo Jatan kertomus ja tehdä siitä vaikka lastenkirja. Jatta innostui ajatuksestani. Arvelimme, että ainakin oma jälkikasvumme olisi kiinnostunut tästä muistelosta. Sitten (hupsuun) mieleeni juolahti vielä, että voisihan siitä tehdä ihan oikean kirjan. Kustannuspalvelua tarjoava Mediapinta oli jo aikaisemmin julkaissut runoni Suomi 100 runokirjaa -sarjassa, joten tuntui ihan luontevalta kysyä sieltä tämän pienen kirjan julkaisumahdollisuutta. Niinpä se sitten saatiin valmiiksi pikavauhtia ja tässä se nyt on tarjolla erityisesti niille, jotka haluavat kertoa omille lapsilleen 1950-luvulla syntyneiden lapsuudesta. Se oli useimmille lapsuus täynnä suurta muutosta, sillä silloin maalta muutto oli vilkkaimmillaan täällä Suomen maassa. Meidän lapsuutemme siellä Nummenkorvassa oli tavallaan konkreettinen kuva tästä ylimenovaiheesta. Vanhempamme olivat maaseudun kasvatteja. Siten mekin olimme yhteydessä maaseutuun, mutta emme kuitenkaan olleet enää maaseudun lapsia. Siitä huolimatta muovinen, punainen hyppynaru oli meille vielä jonkinmoinen sensaatio."