Pires, S. N.
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: T. Pires
Elämäkertatietoa
S. N. Pires (s. 1974) on asunut neljässä eri maassa. Hän on syntynyt Eskilstunassa Ruotsissa mutta kasvoi 4-vuotiaasta maaseudulla Keski-Suomessa. Lukion jälkeen Pires asui portugalilaisen miehensä kanssa Englannissa ja Portugalissa. Nykyään hän asuu perheineen Jyväskylässä. Hän on opiskellut kirjallisuutta, kirjoittamista, kognitiotieteitä ja psykologiaa ja on viimeisimmältä koulutukseltaan sosionomi. Pires on työskennellyt hyvin erilaisissa ammateissa ja monenlaisista kulttuuripiireistä tulleiden ihmisten kanssa.
Pires kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, erityisesti korkeaa, esihistoriallista ja metafyysistä fantasiaa sekä maagista realismia ja myös runoja. Häntä kiehtovat maailman mysteerit, mielenkiemurat, ihmisen yhteys omaan sisimpäänsä sekä vuorovaikutus toisten ihmisten ja elinympäristönsä kanssa. Kirjoittamisen lisäksi Pireksen intohimoja ovat esihistoria, mytologia, synnyt syvät ja kuvataiteet. Hän ammentaa voimaa ja inspiraatiota luovaan työhön pitkillä metsäkävelyillä.
Pires kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, erityisesti korkeaa, esihistoriallista ja metafyysistä fantasiaa sekä maagista realismia ja myös runoja. Häntä kiehtovat maailman mysteerit, mielenkiemurat, ihmisen yhteys omaan sisimpäänsä sekä vuorovaikutus toisten ihmisten ja elinympäristönsä kanssa. Kirjoittamisen lisäksi Pireksen intohimoja ovat esihistoria, mytologia, synnyt syvät ja kuvataiteet. Hän ammentaa voimaa ja inspiraatiota luovaan työhön pitkillä metsäkävelyillä.
Tekstinäyte
Sydän on yhtä hengen kanssa, Tommo muisti sitten äkkiä, mitä Hopeaturkki oli sanonut taannoin. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä se tarkoitti. Hengellään ihminen on yhteydessä tuonpuoleiseen. Elleivät he kuuntele järkeä, minun on tavoitettava heidän sydämensä, Tommo päätti ja laskeutui risti-istuntaan luiden keskelle hiiltyneen puun juurelle. Karautettuaan kurkkuaan hän sulki silmänsä ja päästi ilmoille pitkän huudon, joka muistutti suden ulvontaa.
Henget vaikenivat kuin taikaiskusta, kun soinnikkaan ujelluksen tuska tavoitti niiden silvotut sydämet. Tommo oli kiinnittänyt sukulaistensa huomion muttei enää yrittänyt selittää heille ajatuksiaan sanoin. Hän ilmaisi ne tunteilla, jotka nousivat sydämestä ja muuntuivat ääniksi kurkussa ja huulilla. Syvältä rintauumenesta kumpusi joiku, joka loihti henkien aistittavaksi susipojan kurjan tarinan. Vainajat vaikenivat, ja niiden uteliaisuus syveni myötätunnoksi. Tuskan he ymmärsivät, siihen he saattoivat samaistua. Se avasi heidän korvansa ja sydämensä, ja he itkivät.
Päivä kääntyi iltaan ennen kuin viimeisin varjohengistä tyyntyi. Vielä silloinkaan Tommo ei antanut periksi, sillä hän tunsi, että vainajien sydämet olivat raskaat. Hän ryhtyi lähdettämään surua loihtilaululla, joka säteili rauhaa ja kohosi korkeuksiin iloisesti kuin kultainen haukka. Hän viritteli kostonjanoisten kuultavaksi tuonpuoleisen ihanuuden. Valkoiset revontulet syttyivät kuin antamaan lisää pontta sävelille. Taivaantulet juoksivat ja pyörsivät kuin kuohuva koski mustalla ilmanpohjalla. Myös Tommo liiteli henkilintunsa kevein siivin ylisen kirkkaudessa. Valkoinen valo virtasi henkilintua sitovaa ohutta hopeista säiettä pitkin hänen ruumiiseensa. Tuonelan mahti säteili väkevänä kuin aurinko hänen palleansa alapuolella ja levisi varpaisiin ja sormenpäihin asti.
Tommo käsitti, että oli vaipunut joikaamalla saivomaailman syvänteisiin, loveen, joka oli kaiken viisauden lähde. Hänen ruumiinsa vaipui turtaan horrokseen, mutta hänen mielensä laajeni avaraksi kuin tähtikirkas kirjokansi yllään. Käheä kurkku ja jähmeät keuhkot saivat uutta voimaa yhteydestä yliseen. Aaltoilevat pohjantulet heijastelivat sävelen tunnelmia, ja henget huojuivat hitaasti kuin Emo olisi jo keinuttanut heitä rintaansa vasten.
Tommo joikasi yön läpeensä. Kun uusi aamu sarasti, hän avasi silmänsä ja näki, kuinka viimeinen puhdistunut kirkas hahmo sulautui itätaivasta halkovaan loimuun. Vasta silloin hän taukosi laulamasta haikeana ja huojentuneena.
(Rummunvartija, Pedon sydän osa 3, 2021)
Päivä kääntyi iltaan ennen kuin viimeisin varjohengistä tyyntyi. Vielä silloinkaan Tommo ei antanut periksi, sillä hän tunsi, että vainajien sydämet olivat raskaat. Hän ryhtyi lähdettämään surua loihtilaululla, joka säteili rauhaa ja kohosi korkeuksiin iloisesti kuin kultainen haukka. Hän viritteli kostonjanoisten kuultavaksi tuonpuoleisen ihanuuden. Valkoiset revontulet syttyivät kuin antamaan lisää pontta sävelille. Taivaantulet juoksivat ja pyörsivät kuin kuohuva koski mustalla ilmanpohjalla. Myös Tommo liiteli henkilintunsa kevein siivin ylisen kirkkaudessa. Valkoinen valo virtasi henkilintua sitovaa ohutta hopeista säiettä pitkin hänen ruumiiseensa. Tuonelan mahti säteili väkevänä kuin aurinko hänen palleansa alapuolella ja levisi varpaisiin ja sormenpäihin asti.
Tommo käsitti, että oli vaipunut joikaamalla saivomaailman syvänteisiin, loveen, joka oli kaiken viisauden lähde. Hänen ruumiinsa vaipui turtaan horrokseen, mutta hänen mielensä laajeni avaraksi kuin tähtikirkas kirjokansi yllään. Käheä kurkku ja jähmeät keuhkot saivat uutta voimaa yhteydestä yliseen. Aaltoilevat pohjantulet heijastelivat sävelen tunnelmia, ja henget huojuivat hitaasti kuin Emo olisi jo keinuttanut heitä rintaansa vasten.
Tommo joikasi yön läpeensä. Kun uusi aamu sarasti, hän avasi silmänsä ja näki, kuinka viimeinen puhdistunut kirkas hahmo sulautui itätaivasta halkovaan loimuun. Vasta silloin hän taukosi laulamasta haikeana ja huojentuneena.
(Rummunvartija, Pedon sydän osa 3, 2021)