Tammimaa, Essi

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Jouni Harala / Otava

On sama kuin

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että kirjat syntyvät niin kuin valonsäteet lankeavat taivaalta - vaivattomasti ja itsestään selvästi. PING lause tipahti syliini! PANG luku hulvahti ylitseni.
No, kaikkihan me jo ihan oikeasti tiedämme, ettei se näin ole. Tämä teksti puhuu kirjailijan olennaisimmasta kyvystä: kyvystä sanoa ei.

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka!
Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä.

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä - ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään.

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu.

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan?

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok'ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa - oman luonnollisen työn hedelmää - tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kriitillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä.

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa.

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis - gasp - kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin!

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin.

"Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!" (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.
On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.


Julkaistu alunperin Aaltopahvissa (http://aaltopahvia.wordpress.com/2009/04/28/palaute-tuo-noidannuoli-ja-viekas-pistin/)

Gradu Rakel Liehun runokielestä löytyy täältä:
https://docs.google.com/View?id=dhkv2rb9_16rzb2j5gm

Kritiikkejä ja haastatteluja (linkkejä):
http://aaltopahvia.wordpress.com/kirjailijasta-essi-henriksson/ilmestyksesta-sanottua/

Elämäkertatietoa

(ent. Henriksson)

Vanhemmat: Kirjailijan äiti Eila Rantala on lastentarhanopettaja ja isä Ari Henriksson työskentelee vaihtelevissa tehtävissä IT-alan yrityksessä.

Kirjailija Essi Tammimaa (ent. Henriksson) on Itä-Helsingissä siinnyt suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri, josta on äärimmäisen hassua, että ihmiset vielä 2000-luvullakin kysyvät: ”Miksi päähenkilösi ovat naisia?”

Vastaus löytyy täältä.
[http://aaltopahvia.wordpress.com/2009/10/09/romaanista-ja-sen-suhteesta-kirjailijan-omaan-elamaan/]

Tammimaa on käynyt Kellokosken yläasteen, Kallion ilmaisutaidon lukion, Oriveden opiston sanataiteen linjan ja päätyi lopulta Helsingin yliopistoon suomen kieltä opiskelemaan. Nykyisin hän opettaa kirjoittamisen ohella äidinkieltä ja sanataidetta – ja rakastaa työtään.

Tunnustukset ja apurahat:

Hämeen taidetoimikunnan työskentelyapuraha 2011.
Kirjastoapuraha 2010.
Kirjastoapuraha 2008.
Suomen kulttuurirahaston päärahaston puolivuotinen apuraha 2008.

Tiiliskivi-palkintoehdokas 2008.
Kunniamaininta Nuori Runo -runokilpailussa 2005.


Tammimaa kirjoittaa salaa kahvitauoilla ja kulkuvälineissä, eikä ota uskoakseen, että on vahingossa kasvanut aikuiseksi. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut novelleja, runoja ja kritiikkiä, ohjannut näytelmän sekä leikkinyt käsitetaiteen kanssa. Hänen lempiharrastuksensa on ompeleminen.

Essi Tammimaa pitää taidekriittistä kulttuuriblogia [Aaltopahvia], jossa puhuu marginaalitaiteen puolesta aina, kun muilta töiltään ehtii.


Makuasioita:
Pidän yöllä uuteen paikkaan saapumisesta, katulamppujen killumisesta sateen myräkässä, hetkestä kun kova sade iskee, pyörällä hujauttamisesta, ajoista jolloin muut eivät ole hereillä, hiljaisista laitureista, auki olevista ikkunoista, joista kantautuu ääniä, seinän takaa kuuluvasta tiskaamisesta, lihapullien pyörittelemisestä yhdessä, uuden vaatteen ompelemisesta, kirpputoreista ja vanhoista raskaista astioista, lapsista liian isoissa ulkoilupuvuissa, naisista jotka ovat ylpeitä muodoistaan, miehistä jotka osaavat kuunnella silmillään, äkillisistä tulisista keskusteluista, väärin taivuttamisesta, järjettömistä vitseistä, tekstistä jossa kieltä ei ole otettu itsestäänselvyytenä, siitä miten Nabokov kuvasi lehdet puissa, Rakel Liehun yhdyssanoista, sanojen löytämisestä, toisilta oppimisesta, tosissaan ottamisesta, täysin palkein laulamisesta.

En pidä päälle puhumisesta, tumput suorana seisomisesta, jäästä lumen alla, lumikouruista tiellä, kipakoista eteen ajajista, raskaista pilvistä otsan tasalla, kirkkaasta keitosta, jauhoisesta perunasta, uskonnolla nuijimisesta, politiikasta jossa vain osalla ihmisistä on sananvaltaa, niistä jotka poistuvat kesken esityksen, vessajonossa ohittelevista, lepsusti ilmaistuista ajatuksista, rommista, bearnaise-kastikkeesta, mansikka-aromista, yksin syömisestä, Tv-ohjelmien syöttämästä ruumiinkuvasta, kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun tarjoamasta kirjallisuuskuvasta, äijäproosasta, kirjaimellisesti ottamisesta, nuoruuden väheksymisestä, nais-etuliitteestä, kertakäyttövaatteista, kyseenalaistamatta omaksutuista asenteista.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia. 9 / Mari Viertola. Avain, 2012.
Videot

Elävän arkiston upotuskoodi