Kiinalainen puutarha

(Pamirin vuoriston äärellä, syksy 1933)

He ovat pakomatkalla Kashgarin kaupungista kohti etelää,
paenneet taisteluja ja terroria. Vähän heidän edellään kulkee
pieni karavaani. Viisitoista hevosta, tai neljätoista sen
jälkeen kun maanvyörymä pyyhkäisi yhden pois polulta.
Neljätoista hevosta ja ihmiset: Kamil, Nora ja viisi muuta
matkalaista Kashgarista, neljä karavaanimiestä ja johtaja,
joka on kotoisin Peshawarista.
He ovat matkalla kohti solaa joka kohoaa yli viiden
tuhannen metrin korkeuteen. He ovat poikenneet tavalliselta
reitiltä, koska mies Peshawarista on kokenut karavaanin
johtaja. Hän haluaa kiertää rajavartijat, ei ole varmaa kuka
vartioi rajaa. Varmaa on vain, että olivatpa ne sitten
kiinalaisia, kirgiisejä, tadzikkeja, dungaaneja tai Kashgarin
muslimihallituksen miehiä, ne saattavat olla myös rosvoja.
Siksi mies Peshawarista on valinnut tämän kapean, jyrkän
polun. Siksi heidän on täytynyt laskeutua hevosten selästä.
Kamil on jähmettynyt jyrkän rinteen edessä. Karavaanimiehet
ovat taluttaneet hevoset edeltä. Kamil ja Nora ovat jääneet
reilusti jälkeen.
Nyt Kamil yrittää pitää katseensa polussa, yrittää katsoa
vain eteenpäin. Yrittää pitää lupauksensa.
Sillä hän oli luvannut viedä tytön vuorten yli, vaikka
merelle asti jos tarvitaan. Tytön nimeltä Nurnisa, jota
ruotsalaisten luona alettiin kutsua Noraksi. Kamil on sen
luvannut naiselle jonka silmät ovat kuin gasellin. Naiselle
nimeltä Rahila.
Kamil näkee naisen silmät, yrittää laskea katseensa,
näkee posket joilla on granaattiomenien hehku. Hän sulkee
silmänsä ja avaa ne. Näkee taas polun.
Kamil käskee Noraa katsomaan, katsomaan eteenpäin. Että
he saisivat karavaanin kiinni.
"Onko siellä Intiassa meloneja? Onko siellä Jumalaa?"
"On, kumpiakin", sanoo Kamil ja vetää pari kertaa henkeä
ennen kuin jatkaa. "Jumalia vähän liikaakin."
Nora pitää tauon, ei koska on hengästynyt, vaan koska
miettii.
"Miksi khanimien ja sahibien piti tulla niin kaukaa
kertomaan meille Jeesuksesta?" kysyy Nora lopulta.
Kamil on vaiti. Rinne loivenee, hengitys kulkee nyt
kevyemmin. Mutta hän ei jaksaisi vastata.
"Se oli erehdys", vastaa Kamil lopulta. "Mutta he eivät
olleet pahoja."
"Mutta se mullah sanoi että he olivat."
"Eivät olleet", sanoo Kamil. "Mutta ei ole muuta Jumalaa
kuin Jumala ja Muhammad on hänen lähettiläänsä."
Vähän aikaa kuuluu vain heidän jalkojensa laahustava ääni
lumisella polulla. Sitten taas väliin leikkaa Noran sinnikäs
ääni.
"Miksi?"
Miksi. Kamil on itse kysynyt kerran miksi. Kerran hän on
horjunut. Kerran ajatellut, että khanimit ja sahibit ehkä
olivat oikeassa. Kauheammalla tavalla kuin arvasivatkaan.
Tuolla alhaalla Yarkandissa. Autiomaan reunalla, ihanien
puutarhojen äärellä. Mantelien kaupungissa.
Silloin kun pikkutytöt komennettiin pihalle, sotilaiden
eteen. Silloin hän ajatteli, että ehkä Jumala on kolmipäinen
hirviö. Hyvä ja paha ja vielä jotakin käsittämätöntä. Jotakin
yli sen julmuuden johon ihminen pystyy. Kaupungissa jossa ei
ole eroa hyvän ja pahan välillä.
Oli kauheaa uskoa Jumalaan niin kuin ruotsalaiset.
Jumalaan joka oli vähän niin kuin ihminen. Sinä päivänä kun
sotilaat tulivat Yarkandin lähetysaseman tyttökotiin.
Jumala on armelias. Yksi tytöistä oli tässä, Kamilin
vierellä. Kysymässä loputtomia kysymyksiään.
"Miksi?" kysyy Nora uudelleen.