Harjamäki, Veikko

Peippo näki nuoren västäräkkineidon ja rakastui heti silmittömästi. Se lennähti maassa hypähtelevän sen mielestä satumaisen kauniin västäräkkineidon viereen ja alkoi hieroa tuttavuutta.
- Onko neiti juuri palannut etelästä, peippo arasti kysyi.
- Juuri äsken palasin, jätin muut västäräkit jälkeeni. Oli niin jännittävää palata Suomeen, tämä kun oli ensimmäinen etelänmatkani.
- Niin minullakin, peippo myönteli. Miten hurmaava neito, peippo aivan paloi intohimosta. Nytpä minä kohta kerron halustani ja pesänrakennussuunnitelmistani.
- Piirustukset ovat ihan valmiit, laadin ne kun lensin meren yllä. Ajattelin että johonkin korkean koivun latvukseen kauniin kotini rakennan.

Västäräkkineito kauhistui.
- Niin että koivuunko, ei kai, kauhistus sentään!
- Tule nyt katsomaan, tontti on mitä parhain, näköalatkin suurenmoiset.
Nuori urospeippo ihan paloi innosta. Västäräkkineito oli hyvin masentunut ja vastahakoinen, sitä ei yhtään ajatus houkuttanut.
- Niin että pesä puussa, kerrassaan typerää, kyllä maassa on sentään turvallista, en minä puuhun tule, sehän on hengenvaarallista, voi vaikka pudota, neito sirkutteli. - Olen löytänyt maasta sopivan turvallisen kolon jossa on hyvä hautoa munista kauniita lapsia.

Hyvin vastahakoisesta peippo lähti pyrstöään keikuttelevan tytön mukaan.
- Katso mikä ihana kolo, juuri sopiva pesäksi, vähän vain höyheniä pehmusteeksi, västäräkkityttö ylpeänä esitteli tulevaa kotiaan nyt oli peippoherran vuoro tyrmistyä.
- Tämäkö pesä! Tällainen pahainen kolo, reumatisminhan tässä saa jos tässä munia hautoo. Ei, kyllä pesä on oltava puussa ja koivussa, kissoilta ja oravilta sekä muilta vainolaisilta turvassa.
Västäräkkineito oli syväsi loukkaantunut.
- Vai puussa! Ei ikinä! Ei tästä mitään tule, kahelihan tuo peippo on. Pitäköön koivunsa!

Ylpeästi pyrstöään keikutellen västäräkkineito jätti peippoherran yksinään suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Peippo oli syvästi pahoillaan ja masentunut niin kuin jätetyt sulhaset yleensä.
- Kyllä minä vielä peippotytön löydän, se pettyneenä tuumi.

Voin vannoa että löysikin.


-----



Sanotaan
ihminen sanoo,
elämä on kuin keskenjäänyt silmänräpäys,
maailmankaikkeuden ajattomuudessa.

Tämä pienikin hetki on minulle tärkeä,
siinähän on minun elämäni,
sisältää kaikki suruni, iloni, nautintoni, pelkoni, kaiken.

Turha sanoa niin lyhyt maailmankaikkeuden mittapuulla mitattuna.
Sehän on minun elämäni mittainen,
siinä on kaikki,
eihän kaikki voi olla mitallinen.


----



VARTIOMIES

Mää olin Suomen mahtavan armeijas kuuskymmentäyksi ja -kaksi. Silloon oli se noottikriisi naapurin kans, jos se ny jotakuta kiinnostaa, eikä se oikiastansa tähän juttuhun kuulukkaa. Mää menin sinne lokakuus, talavella mää jouruun sitte vartiokomennukselle Keski-Suomes olevalle asevarikolle. Se varikko oli pinta-alaltansa aika suuri ja se oli järvirannas. Sen läpi meni sellaanen kylätie, korkia piikkilanka-aita molemmilla puolilla tietä. Siin oli sitte veräjät molempihin puoliskoohin varikkoa. Ne oli päivällä auki ja siinä veräjillä mää sitten seisoskelin konepistooli remelistä kaulas. Vartioottin armeijan romuja.

Oli kirpiä helemikuun pakkaaspäivä. Mää olin kyllä oikeen sotaaseen näköönen. Karvalakki sellaanen vähemmän komia, siniharmaata jotaki tekoturkista. Läpät oli päästetty alaha korvien suojaksi, ne sojotti sivulleppäin niinku lentohonlähtevän linnun siivet. Sitte oli vakioturkki, sellaanen lämmin vuori ja tekoturkiskaulus. Se ku oli vähä pienenkokoonen, se oli seliästä vähän ratkennu, siin oli jäliellä vain yksi nappi leuan alla, sen takia takin helema oli sivulle käpristyny. Vartiosaappahat nahlla päällystetyt huopasaappahat, mulle vain useamman numeron liian suuret, varret poloven yläpuolelle asti. Mää olin niinku variksenpeliätin mutta pelättimellä ei yleensä oo konepistoolia kaharen rumpulippahan kans.

Siinä ku mää sitte seistä hojotin portilla, se vanhapiika, joka siellä johonaki varikon takana asuu, ajeli hevoosen ja lamuskan kans, pirätti siihen kohoralle ja kysyy niinku sillä tapana oli jotta paliokos se sotatyömiehen kello on. Sitä sen ei olisi pitänyt teherä. Sen lamuskan päällä oli sellaanen hataran näköönen loota. Äkkiä se loota alakas rytäjämähän, laurat levis sinne tänne. Sieltä ilimestyy sellaanen iso emakko, hyppäs reestä alaha ja lenti kontillensa. Sillä oli sellaanen joko roiti kierretty ympärille, vissihi jottei kikit palellu. Sitä oltihin vissihin viemäs kariun tykö ku ei silloon ollu vielä niitä kravattikariuja.

Ku se pääsi pystyhyn niin se suuntas varikon portista sisälle. Minä olin muka leikkisä, käännin konepistoolin piipun sikaa kohore ja huurin jotta seis, kulukulupa, olokaa hyvä. Sitä ei olis pitäny teherä, se ihiminen luuli jotta mää ammun sen sian ja karkas kimppuhun. Mää olin aivan hätää kärsimäs, käännin konepistoolin poikkipäin ja työntelin muijaa kauemmas. Mulla oli täys tekeminen jottei muija syöksyny sikansa perähän. Sika paineli varikon hyväksi aurattuja teitä. Sitte oli onneksi tykkihuoltolan miehet nähny klasista tapauksen. Alakas ankara sikajahti sotilasmestarin johorolla. Pian ne sai sian aharistetuksi aurauspenkkahan eikä se sieltä mihinkää pääsny. Sotilasmestari soitti luvan jotta muija sai ajaa hevosensa varikon sisälle. Työmiehet korias lootan josta tuli varmasti palio parempi ku aluunperin. Emakko nostettihin lootahan ja muija sai jatkaa matkaansa kariun työ. Meikäläästä se kattoo kyllä sen näköösesti jotta jos kattominen tappaas olisin siihen paikkahan kuollu.

Kyllä Suomes saa turvallisin mielin olla ku on näin valppahat vartiomiehet. Ei täälä emakot juhuli.