Kuutamolla

Ensimmäiset puoli vuotta tunsin, miten Marko rakasti minua koko ajan enemmän. Sitten vauhti hiljeni ja lopulta pysähtyi. Minä en enää tuntunut hänestä maailman ihmeellisimmältä naiselta. Olin jo kertonut hänelle kaikki ne hienot, älykkäät ajatukset, jotka olin ehtinyt ajatella siihenastisen elämäni aikana.
Montakohan henkevää ajatusta keskivertoihminen ajattelee vuodessa, mietin jälkeenpäin. Yhden? Vai yhden kuussa? Vai yhden joka toinen kuukausi? Yhden per lukukausi? Mahdotonta sanoa. Mutta jos arvioidaan, että kolme on keskimäärä, ja jos vielä vähennetään ensimmäiset viisitoista vuotta henkevien ajatusten kannalta epätodennäköisinä, 27-vuotias on ehtinyt ajatella 36 henkevää ajatusta.
Sitten 27-vuotias rakastuu ja käyttää kaiken seksiltä liikenevän ajan puhumiseen. Hän haluaa vuodattaa koko olemuksensa, koko sisimpänsä rakkaalleen, ihmiselle, jonka hän on tuntenut kaksi viikkoa ja joka ainoana koko maailmassa todella ymmärtää häntä. 36 henkevää ajatusta eivät riitä kovinkaan pitkälle. Tosin rakastuneena sekä ajatukset että tunteet toimivat ylikierroksilla, joten ensimmäisten kuukausien aikana tulee ajatelleeksi varmaan kolminkertaisen määrän henkeviä ajatuksia normaaliin nähden. Niillä pötkii taas jonkin aikaa eteenpäin. Mutta ennen pitkää varastot ehtyvät.
Vuoden kuluttua Marko ja minä olimme huomanneet olleemme taas kerran sen harhaluulon vallassa, että toinen oli suurenmoinen, lakkaamattoman älykäs, ehtymättömän hauska, loputtomien viisauksien lähde, jonka suusta putosi mittaamattoman arvokkaita helmiä aina kun se aukesi. Tai ainakin Marko oli. Marko oli minua neljä vuotta vanhempi, joten hänellä oli alunperinkin varastossa kaksitoista henkevää ajatusta enemmän kuin minulla. Lisäksi hän oli paljon seurallisempi kuin minä, joten hän oli ehtinyt omaksua paljon enemmän muiden ihmisten henkeviä ajatuksia ja käyttää niitä vararavintonaan. Niinpä hänen varastonsa kesti kauemmin kuin minun, ja hän huomasi erehtyneensä pitämään minua poikkeuksellisen viisaana ihmisenä. Se oli toinen hänen vaarallisista minua koskevista harhaluuloistaan. Toinen oli se, että minä olin arvoituksellinen ja jännittävä. Hän – kuten niin monet ennen häntä – oli vakuuttunut siitä, että minulla oli paljon salaisuuksia ja jännittäviä ajatuksia, joita en tahtonut lausua ääneen, koska olin salaperäinen luonne. Hänellä oli tapana katsella minua vaiti, ihmetys ja ihailu silmissään, ja lausua päättäväisesti:
– Jonakin päivänä minä vielä otan sinusta selvän, Easy. Miten helppo nimi noin monimutkaiselle ihmiselle. Mutta minä otan sinusta selvän.
Ja niin hän ottikin. Tosin se ei ollut yllättävä oivallus, juovuttava hetki, kuten silloin kun katsoi nelivuotiaana katukilpeä ja tajusi yhtäkkiä että ymmärsi mitä siinä luki, tai kun harjoitellessaan ajamaan kaksipyöräisellä tajusi kiitävänsä eteenpäin, vilkaisi epäuskoisena taaksepäin – ei, ei apupyöriä – ja tunsi lentävänsä. Marko vain ymmärsi vähitellen että hän tunsi minut ja tiesi oivallukseni. Hän tajusi että mitään salaisuutta ei ollut. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan mitä hän minusta tiesi; hän olisi vain halunnut että minussa olisi ollut enemmän. Joka päiväksi uusia henkeviä ajatuksia ja voimakkaita tuntemuksia. Hänelle olisi riittänyt tieto siitä, että minussa piili sellaisia, eikä hän olisi piitannut vaikkei hän olisi koskaan saanut kuulla niistä.