Runot 1916-1928

Aaro Hellaakoski (1893 - 1952) on suuri runoilija. 'Hauen laulun', 'Viimeisen dinosaurin', 'Satakielisarjan' mestari, uhmakkaan voiman ja hiljentyneen kuuntelun lyyrikko. Hänen tuotantonsa jakaantui kahtia. Ensimmäisen jakson muodostavat tähän niteeseen sisältyvät kuusi runoelmaa. Niiden jälkeen hän kertomansa mukaan katsoi runoilijana sanoneensa sanottavansa - alkuvaiheen tuotannon viimeisessä runossa hän sanoo halunneensa nähdä elämän ja kuoleman, nähneensä ne ja tehneensä niiden tuntumaan itselleen uudismajan katsellakseen. Hän keskittyi geologitiedemiehen ja opettajan työhönsä. Sota nosti runoilijan hänessä uudelleen esille, vuosina 1941 - 1952 syntyi viisi laajaa kokoelmaa. Hellaakosken nuoruuden runotuotanto on jälleen kokonaisuudessaan saatavilla: kokoelmat Runoja, Nimettömiä lauluja, Me kaksi, Elegiasta oodiin, Maininki ja vaahtopää ja Jääpeili ilmestyivät jälleen, Jääpeili alkuperäisine typografisine kokeiluineen. Vuosikymmeniä on Hellaakosken runotuotannosta tunnettu vain osa, hänen itsensä toimittamaan Runot-niteeseen sisältyvät runot. Kirja ilmestyi ensi kerran 1947, ja 1953 ilmestyneeseen uuteen laitokseen sisällytettiin kolme viimeistä kokoelmaa. Etenkin alkutuotantoon Hellaakoski on toimittajana suhtautunut nyreksien: mukana on alkuvaiheen kokoelmien runoista tuskin kolmannes. Oma nuoruus on sodan kokeneesta täysi-ikäisestä miehestä ilmeisesti monin kohdin tuntunut etäiseltä tai ainakin ongelmalliselta, kasvu ehkä kömpelyydeltä, voima ehkä uholta, hellyys hempeydeltä. Paljon mainioitakin runoja on jäänyt syrjään, runoilijankuvan piirteet ovat karkeutuneet, kirjallisuudenhistoria tältä kohdin ohentunut. Nyt koko nuoren Hellaakosken villinraskas pieneksi kasvaminen on näkyvillä. Pertti Lassila sanoo esipuheessaan, että nämä runot ovat "1910- ja 1920-luvun suomenkielisen lyriikan ydintä, osaksi modernisminsa ansiosta sen dynaamisin saavutus ja parhaimmillaan suomalaisen lyriikan huippua."