Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Heinäkuinen Helsinki kävi voimille. Albertinkadulla antikvariaatinpitäjä oli nostanut tuolin liikkeensä eteen jalkakäytävälle ja retkotti siinä lohen-punainen ylävartalo paljaana. Sekavan näyteikkunan somisteena oli koruton lappu, jossa toivotettiin ontuvalla käsialalla ”hyvää joulua kaikille”. Porttikäytävässä kaksi pientä tyttöä raaputti värikkäillä liiduilla hyppyruudukkoa asvalttiin.
Niskakaulurini alla hiki valui noroina. Verkkainen köpöttelyni oli kivuliasta, mutta tunsin kuitenkin pitkästä aikaa olevani elävien kirjoissa. Mikään ei ole pitkäveteisempää kuin sairaalan sängyssä makaaminen, siihen verrattuna Uudenmaankatu tuntui Tokion keskustalta.
Korttelin kierrettyäni olin antanut kaikkeni, selkä ei kestänyt enem-pää. Palasin takaisin lähtöpisteeseen ja näppäilin ovikoodin rappukäytä-vään tyytyväisenä suoritukseeni. Tästä alkaisi uusi tulemiseni – ennen talvea kävisin jo juoksemassa normaalit lenkit. Portaat ylimpään kerrokseen olivat vielä toistaiseksi ylivoimainen haaste, mutta rapussani oli onneksi hissi. Ilman sitä olisin luultavasti joutunut muuttamaan joksikin aikaa äidin luokse ja todennäköisesti menettänyt järkeni hänen ylenpalttisessa huolenpidossaan. Haavat oli parempi nuolla yksinäisyydessä.
Näin ainakin uskottelin itselleni.
Kotiin päästyäni kivut olivat yltyneet melkoisiksi. Otin lääkkeet ja menin sänkyyn, ainoastaan selällään makaaminen ei sattunut. Lääkkeiden alettua turruttaa kipua yritin katsella sängyltä televisiota, mutta asento oli hankala ja lopulta tuijottelin vain kattoon.
Yritin muistaa mitä minulle oli tapahtunut.
Kuumuuden vuoksi pidin pienen ullakkohuoneistoni ikkunoita jatkuvasti auki. Venäjällä oli jo parin viikon ajan riehunut suuria metsäpaloja, ja idästä puhaltava tuuli kuljetti savun apeaksi harmaaksi massaksi Helsingin ylle. Katku tuntui hengessä ja kirveli silmiä. Auringon laskiessa aloin lipua vuoteellani ulos tietoisuudesta ja savun haju sekoittui outoihin ajatuksiin ja uniin. Säpsähtelin hereille varmana siitä, että koko rakennus oli tulessa.
Aamuyöhön mennessä lakanat olivat läpimärät hiestä. Nousin sängyn laidalle istumaan ja suljin tuntikausia kuuroille korville huutaneen television. Kurotin yöpöydältä vesilasin, pillerit menivät alas kulauksella. Myös niska kylpi hiessä, joten repäisin kaulurin tarranauhat auki. Koskettelin ihoa leikkausarven ympäriltä ja huomasin nyt ensimmäistä kertaa, että tunto puuttui. Lääkäri oli teroittanut, että jos sormet tai varpaat alkaisivat puutua, pitäisi hakeutua välittömästi takaisin sairaalaan. Niskan tunnottomuudesta hän ei ollut puhunut, mutta päättelin ilmiön olevan seurausta leikkauksesta. Asensin kaulurin takaisin paikalleen.
Kävelin ikkunan ääreen. Aurinko oli nousemassa ja luultavasti tiedossa olisi jälleen tappavan kuuma päivä. Taivaalla ei näkynyt ensimmäistäkään pilveä, vain tasainen savuharso joka vaivihkaa tukahdutti kaupungin alleen. Se oli jo nielaissut Hotelli Tornin huipun lähes näkyvistä. Ilma seisoi paikallaan, sisäpihan jalavassa lehtikään ei värähtänyt. Oli epätodellisen hiljaista, ja äkkiä minusta tuntui kuin olisin ainoa elollinen olento koko maailmassa.
Jostain mieleeni tuli yläasteen uskonnonopettaja, rouva Korvenmaa. Tuo fanaattinen uskovainen oli saarnannut mielellään Lopun Ajoista. Rouva Korvenmaan mukaan Lopun Ajat huipentuivat seitsemään viimeiseen vuoteen, jolloin antikristus saisi riehua maan päällä sydämensä kyllyydestä. Tätä ennen tosiuskovaiset tietenkin temmattaisin taivaaseen turvaan. Katsellessani nyt ikkunasta hiljaisen Helsingin kattoja arvelin, että sana oli vihdoinkin tullut lihaksi ja vanhurskaat tempaistu yön aikana ylös. Olin antikristuksen kanssa kahden.
Sitten jostain toisesta pihapiirin avoimesta ikkunasta kantautui vauvan huuto.