Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Verenpisara ikkunalla
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Helteisenä kesänä 1917 pienen etelähämäläisen pitäjän syrjäiseen kyläkouluun tulee opettajaksi nuori Saara Kavenius. Hän asettuu asumaan Koskivuoreen, patruuna Forsbergin kartanoon.
Kartanon herrasväkeä serveeraa Vappu, torpparin tytär. Saara ja Vappu ystävystyvät, mutta ystävyys joutuu heti koetukselle.
Kartanon herrasväkeä serveeraa Vappu, torpparin tytär. Saara ja Vappu ystävystyvät, mutta ystävyys joutuu heti koetukselle.
Saara rakastuu kartanon nuoreen herraan, Vappu punaiseen agitaattoriin. Ja kun vuoden 1918 tapahtumat nielaisevat pyörteisiinsä myös Koskivuoren, naiset joutuvat valitsemaan puolensa. Vappu ja Saara taistelevat kansalaissotansa eri leireissä, mutta yhteisen päämäärän, rauhan ja elämän puolesta.
(takakansiteksti)
(takakansiteksti)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tapahtumapaikat
Asiasanayhdistelmät
Alkukieli
Tekstinäyte
Vappu
10. huhtikuuta 1918
Kai se sitten oli sitä torpparin verta, ettei voinut mieltään kovettaa ja antaa Forsbergien selviytyä itse, miten parhaiten taitavat, minä puhisin itsekseni, kun puolijuoksua kiirehdin kartanolta takaisin päämajaan. Niiniluoman Taisto oli pilkannut silloin vappuna, kun isä sen oli ajanut työväentalolta, että torppariveri on vallankumouksen pahin vihollinen. Kumarretaan silloin kun pitäisi ampua.
Mutta mitä pahaa pikkuinen Anna tai Kaveniuksen Saara olivat meille tehneet? Tai vanha Kaisa? Eihän sekään muuta ollut kuin vanha uskollinen palvelija, sellainen josta Raamatussa puhutaan.
Ja Forsbergin Jannekin. Vaikka tahtoi olla joskus sellainen ylenannettu, ei se ollut kuin pahainen nulikka. Meidän Voittokin oli jo aikamies siihen verrattuna. Senaattorskaa olisi voinut vihatakin, oli se niin ilkeä ihminen, riistäjä oikein. Ruoskansoittaja ja aina toisen kimpussa komentamassa, mutta siinä kun se polvillaan höpötti sitä isämeitää, niin sääliksi kävi, ei sille mitään voinut.
Vaan mitä sitä puolustelemaan. Kun kuultiin, että helsinkiläiset aikovat lähteä rynnäköllä ottamaan kartanoa, minä sanoin Toivolle, ettei isä anna meille ikinä anteeksi, jos hän ei tartu asiaan ja hoida sitä niin kuin on oikein ja kohtuullista. Joku oli nähnyt liikettä kartanon tallilla ja arvasi, että ne yrittävät lähteä omia aikojaan pakosalle.
Sillä Toivo sitten otti miehet komentoonsa ja läksi, ja minä läksin myös, ihan vaan lasten ja Saaran takia.
Kun eivät vaan olisi yrittäneet pakoon!
Vaikka Toivo oli kieltänyt tappamasta turhan takia, joku helsinkiläisistä ampui Matikaisen kartanon pihaan. Suoraan ampui, ei edes varoittanut. Me ei Toivon kanssa voitu sille mitään, oltiin kyökinnurkalla just sillon. Niitä helsinkiläisiä minä pelkäsin, vaikka olivat meikäläisiä ja vallankumouksen avuksi lähetetty. Mutta se matruusi oli koko ajan juovuksissa ja oli ne muutkin.
Matikaisella oli hevonen ja reki. Oli vissiin viemässä niitä verannan puolelle, vaikka Saara kelkasta puhuikin, valehteli raukka hädissään. Vauhkoontuhan se hevonen, kun ammuttiin, katkas aisan ja laukkas takasin tallille. Vasta kun joku muonamiehistä tuli paikalle, se antoi tutun miehen ottaa itsensä kiinni ja viedä pilttuuseen.
10. huhtikuuta 1918
Kai se sitten oli sitä torpparin verta, ettei voinut mieltään kovettaa ja antaa Forsbergien selviytyä itse, miten parhaiten taitavat, minä puhisin itsekseni, kun puolijuoksua kiirehdin kartanolta takaisin päämajaan. Niiniluoman Taisto oli pilkannut silloin vappuna, kun isä sen oli ajanut työväentalolta, että torppariveri on vallankumouksen pahin vihollinen. Kumarretaan silloin kun pitäisi ampua.
Mutta mitä pahaa pikkuinen Anna tai Kaveniuksen Saara olivat meille tehneet? Tai vanha Kaisa? Eihän sekään muuta ollut kuin vanha uskollinen palvelija, sellainen josta Raamatussa puhutaan.
Ja Forsbergin Jannekin. Vaikka tahtoi olla joskus sellainen ylenannettu, ei se ollut kuin pahainen nulikka. Meidän Voittokin oli jo aikamies siihen verrattuna. Senaattorskaa olisi voinut vihatakin, oli se niin ilkeä ihminen, riistäjä oikein. Ruoskansoittaja ja aina toisen kimpussa komentamassa, mutta siinä kun se polvillaan höpötti sitä isämeitää, niin sääliksi kävi, ei sille mitään voinut.
Vaan mitä sitä puolustelemaan. Kun kuultiin, että helsinkiläiset aikovat lähteä rynnäköllä ottamaan kartanoa, minä sanoin Toivolle, ettei isä anna meille ikinä anteeksi, jos hän ei tartu asiaan ja hoida sitä niin kuin on oikein ja kohtuullista. Joku oli nähnyt liikettä kartanon tallilla ja arvasi, että ne yrittävät lähteä omia aikojaan pakosalle.
Sillä Toivo sitten otti miehet komentoonsa ja läksi, ja minä läksin myös, ihan vaan lasten ja Saaran takia.
Kun eivät vaan olisi yrittäneet pakoon!
Vaikka Toivo oli kieltänyt tappamasta turhan takia, joku helsinkiläisistä ampui Matikaisen kartanon pihaan. Suoraan ampui, ei edes varoittanut. Me ei Toivon kanssa voitu sille mitään, oltiin kyökinnurkalla just sillon. Niitä helsinkiläisiä minä pelkäsin, vaikka olivat meikäläisiä ja vallankumouksen avuksi lähetetty. Mutta se matruusi oli koko ajan juovuksissa ja oli ne muutkin.
Matikaisella oli hevonen ja reki. Oli vissiin viemässä niitä verannan puolelle, vaikka Saara kelkasta puhuikin, valehteli raukka hädissään. Vauhkoontuhan se hevonen, kun ammuttiin, katkas aisan ja laukkas takasin tallille. Vasta kun joku muonamiehistä tuli paikalle, se antoi tutun miehen ottaa itsensä kiinni ja viedä pilttuuseen.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
331