Islantilainen syleily

Mies seisoi kerrostalon katolla ja tärisi kylmästä ja jännityksestä. Hän vilkaisi alas, mutta ei nähnyt mitään poikkeavaa. Oli pimeää, mutta alhaalla katu oli hyvin valaistu. Häntä tuskin nähtäisiin koska taivas oli pilvinen ja musta.
Vesipisarat hakkasivat peltikattoa. Se oli kylmä ja liukas. Mies ei ollut ottanut huomioon sadetta, vaikka olisi pitänyt, sataahan tähän aikaan vuodesta melkein joka päivä. Hän oli pukenut ylleen tuultapitävän takin, mustat housut ja lenkkarit. Pipokin oli musta.
Kun hän löi vinttihuoneen ikkunan rikki, hän oli varma, ettei kukaan kuullut ääntä. Rankkasade piti siitä huolen. Sitä paitsi suurin osa kaupunkilaisista pysyi tällä säällä sisällä kodeissaan nukkumassa tai ryyppäämässä.
Murtautuja ei pelännyt, mutta hän oli jännittynyt. Se kuului asiaan ja oli hänelle tuttua. Hän oli tehnyt vastaavanlaisia keikkoja aikaisemminkin ja joka kerta maha meni sekaisin. Rahan vuoksi hän oli valmis kestämään yhtä jos toista.
Tämän piti olla se kuuluisa viimeinen keikka. Mies hymähti ajatukselleen.
Hän työnsi kätensä rikotusta lasista, etsi salvan ja avasi ikkunan. Se oli jäykkä ja saranat narahtivat ilkeästi. Mies kuunteli hetken ja kapusi sitten vaivoin sisään ahtaasta aukosta. Kuului vain pieni tömähdys, kun mies pudottautui vintin lattialle. Vanha puulattia oli tukevaa tekoa. Mies varoi askeleitaan ja yritti kävellä lattianaulojen muodostamaa riviä pitkin, jotteivät laudat narahtelisi.
Tunkeutuja pysähtyi kuuntelemaan. Talon piti olla tyhjä, ainakin se oli hiljainen. Hän aukaisi alakertaan johtavan oven, se oli lukitsematta. Hän laskeutui hitaasti tunnustellen kapeat portaat alas pimeyteen ja seisahtui portaiden alapäässä. Mitään ei kuulunut. Mies käveli suoraan olohuoneen läpi työhuoneeseen. Lattialla, ison työpöydän alla oli pieni kassakaappi, sen aukaiseminen kestäisi kokemuksen mukaan puolisen tuntia. Tuttu malli, mutta vaikea avata. Mies kuitenkin tiesi mitä oli tekemässä.
Hän kaivoi repustaan työkalunsa ja napsautti otsalampun päälle.
Mies työskenteli tottuneesti, ammattilaisen ottein. Hänellä oli kaikki ne välineet mitä tarvittiin, koska hän tiesi etukäteen minkälainen kassakaappi oli. Viidessätoista minuutissa kaikki oli selvää, kaapin lukko napsahti ja ovi aukesi.
Mies kurkisti sisään, jätti hyllyillä olevat kansiot sikseen ja otti käteensä nahkaisen korurasian. Se tuntui yllättävän kevyeltä. Hänen olisi ohjeiden mukaan pitänyt sujauttaa rasia reppuunsa ja poistua paikalta. Mutta mies halusi nähdä palkintonsa. Hän mursi pienen lukon ja avasi rasian. Se oli tyhjä.
Silloin hän kuuli pihalta äänen. Poliisiauto lähestyi pillit soiden ja pysähtyi lopulta talon kohdalle. Perässä tuli heti toinen ja kolmaskin poliisiauto. Mies raotti verhoa sen verran, että hän näki kuinka jokaisesta autosta nousi kaksi virkapukuista poliisimiestä. Osa miehistä juoksi talon ulko-ovelle, osa kiersi talon taakse. Vilkkuvalo tykytti armotta silmiin vastapäisen kerrostalon ikkunoista. Mies kirosi ääneen. Hän nappasi reppunsa ja työkalunsa ja harppoi vintin rappusille.
- Perkeleen perkele, hän manasi.
Mies yritti ajatella rauhallisesti. Tätä hän ei ollut ottanut huomioon. Oliko talossa kuitenkin hälytyslaitteet? Miksi poliisit tulivat noin suurieleisen avoimesti? Ehkä täällä vain on sellainen tapa, hän ehti ajatella.
Murtautuja oli ehtinyt jo vinttihuoneen ikkunan luo. Hän kiipesi katolle ja oli liukastua. Vain vaivoin hän sai otettua ikkunanpokasta kiinni ja estettyä putoamisensa. Hän kirosi, mutta vain hiljaa mielessään.
Mies pyrki viereisen talon katolle. Häntä ei oltu vielä huomattu. Talojen välissä oli onneksi vain reilun metrin levyinen kuilu. Hän hyppäsi ja oli horjahtaa alas, kun jalka lipesi niljakkaisella tiilikatolla. Irtonainen tiili liukui kattoa alas. Mies jähmettyi paikoilleen. Tiili pysähtyi kuitenkin ränniin ja jäi katon reunalle kiikkumaan. Jos se nyt tipahtaa, niin alhaalla olevat huomaavat varmasti, mies ajatteli, ja jatkoi matkaansa. Hän pääsi savupiipun taakse juuri kun vintin ikkunasta nousi katolle ensin valokiila ja sen perässä virkapukuinen poliisi.
Alhaalta kadulta kuului ääniä. Murtomies ehti nähdä piilostaan kuinka poliisi puhui radiopuhelimeensa, samalla kun pyyhki valokiilalla kattoa. Ilmeisesti poliisi arasteli tulla yksin ja suojattomana katolle. Luulivatkohan he, että hänellä on ase?
Heti kun poliisin pää hävisi luukusta sisään, mies perääntyi piipun takaa. Hän laskeutui vähän alempana olevalle kattotasanteelle. Alhaalla juoksevat miehet huusivat ohjeita toisilleen.
Vesisade oli yltynyt, taivas oli hänen puolellaan. Mies laskeutui paloportaita kahden talon väliseen pieneen kuiluun. Hän toivoi, ettei alhaalla olisi ketään. Hän pudottautui maahan ja kuulosteli hetken roskisten välissä, sitten hän kurkisti kulman taakse. Ketään ei näkynyt. Hän juoksi viereisen talon aidan luo, heitti reppunsa sen toiselle puolelle ja kapusi itse perässä. Jos kukaan ei nähnyt, niin hän olisi turvassa.
Mies pysähtyi suuren puun alle odottamaan, häntä hengästytti ja jännitti. Kädet vapisivat ja hän yritti hengittää tasaisesti. Kerrostalon toisessa päässä hän näki mustia hahmoja ja poliisiautojen vilkkuvat valot. Sade teki näystä epätodellisen.
Talossa ei pitänyt olla hälyttimiä. Olisiko mahdollista, että joku oli nähnyt hänen menevän sisään ja soittanut poliisille? Vai olivatko kaverit pettäneet?
Mies karisti ajatuksensa ja yritti keskittyä. Hänen tulisi selviytyä nopeasti kauemmaksi alueelta. Hän otti reppunsa ja kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuin seinään. Hän tuijotti suoraan pistoolin piippuun. Samalla syttyi taskulamppu, joka sokaisi hänet. Joku karjaisi komennon, jota hän ei ymmärtänyt. Voimakkaat kädet tarttuivat häntä käsivarsista ja heittivät hänet kuin tyhjän repun litisevälle nurmikolle.
Mies ulvahti kivusta, kun poliisi painoi polven kovakouraisesti hänen selkäänsä ja väänsi väkisin kädet selän taakse. Käsiraudat napsahtivat ranteisiin. Se teki kipeää.
Tämän piti olla se vihoviimeinen keikka.