Alastonkuvia

Kävelimme muutaman korttelin ja löysimme nurkan jossa puhua, ja taustalle jazzia soittavan pianistin ja välillä paikalle ilmaantui fonikin. Se oli juuri mitä halusin, kevyttä ja hämärää ja lämmintä. Hämärä on hyvä, voin katsella Aleksia rauhassa enkä pelkää että tunteeni näkyvät. Miten pehmeän ihoni alla loistaa myrskyinen veri. Kerta toisensa jälkeen palaan siihenkin etten ymmärrä Aleksia. Kuinka hän voi olla minun Aleksini ja nauttia kaikista noista ohi virtaavista naisista, leikeistä, pinnasta, huuruista, valepuvuista, kuvitellun rakkauden ornamenteista, rihkamasta joka murenee käsiin ja heitetään tunkiolle? Ainakin nuorempana hän sanoi löytävänsä vaihtelusta pysyvyyttä. Provosoiden vai tosissaan? Minä en saa yhdestä ihmisestä kylläkseni, haluan upota häneen yhä syvemmälle varmaan juuri siksi että ymmärrän häntä enkä kuitenkaan ymmärrä. Kun katselen häntä ajatukseni kulkevat huoneesta toiseen ja jokaisen ovella hämmästyn: eihän tämä ole sama talo lainkaan. Jos minulla olisi toinen yhtä läheinen ihminen kuin Aleksi, uuvuttaisin hänet lapsellisen ja sinnikkään rakkauteni esoteerisilla opeilla ja rituaaleilla, kuvailemalla rakastettuani osa osalta -- en koskaan pääsisi loppuun ja vaikka pääsisin voisin alkaa alusta sillä se ensimmäinen osa on jo muuttunut toiseksi -- ja mietiskelemällä sitä mitä sanon hänestä ja sitä mitä jätän sanomatta ja mitä kaikki merkitsee. Aleksin olkapäät esimerkiksi, edestä leveät, sivulta litteät ja suorat, niistä voisin puhua tunti tunnin jälkeen: kun katson niitä ja muistelen niitä ne ovat Aleksin kiinnostavin, kaunein ja luonteikkain osa. Tai rintakehä tai vatsa tai käsivarret tai pohkeet. Palvon Aleksin luita, ne ovat juuri oikean kokoiset, oikeassa paikassa, joka sekunti oikeissa asennoissa. Otan kämmenelleni Aleksin sydämen, joka on suuri ja ruusunpunainen ja sykkii verkkaisesti mutta niin voimakkaasti että minun on laskettava toinen käteni sen päälle ettei se putoaisi maahan. Käsittämättömästi tulen tämän vivisektion kautta vihityksi hengen mysteereihin, vieläpä korkeimmalla tasolla, ja avaan suuni kertoakseni että olen täydellisesti oivaltanut mitä Aleksi tahtoi ilmaista niillä kuvilla jotka ajoivat hänet pois ja toivat minulle niin suuren surun, mutta en sano mitään koska tahdon pitää tämän tiedon omanani: sen on mentävä kuviini, yksin kuviini. Säästän jopa sanoissa joita tähän kirjoitan. Peitän silmäni, tai kurkistan vain sormien välistä. Aina kun kykenen. Tahtoisin koskea ja suudella. Taas nousee esille ajatus joka lyö korvalle edellisiä. Hyvä että Aleksilla on nuo monet naiset. Jos olisi vain yksi, tiedän että hän veisi Aleksin minulta.
Rakkaudestani on tullut sudenkorento, kaunis, ahne ja julma.