Veljeni Sebastian

Hyvä opettaja Sivonen!
Viime aikoina elämässäni tapahtuneiden muutosten johdosta olen joutunut tilanteeseen, jossa minun on pakko tiukentaa suhtautumistani tiettyihin asioihin kuten koulunkäyntiin. Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut.
Olen huolella miettinyt asennoitumistani jäljellä oleviin vuosiin ja punninnut mitä aion tehdä. Olen päättänyt kiteyttää elämäni olennaiseen koska haluan säilyttää ihmisarvoni (suupieleni nytkähtävät, saatte uskoa opettaja Sivonen, että yritän estää kyynisyyttä purkautumasta katkeraan nauruun, sillä totta totisesti pidän sitä lähes mahdottomana tehtävänä).
Tunnen teitä kohtaan myötätuntoa ja toivon että ette ota tätä henkilökohtaisesti kun sanon, etten enää voi osallistua siihen teeskentelyyn jota myös koulunkäynniksi sanotaan. Te uurastatte milloin otsa hiessä, milloin suu hymyssä, olette ylpeä siitä mitä teette, työllänne on ihanteellinen arvo kuten kaikella huijauksella tässä yhteiskunnassa. Älykkäänä ihmisenä hymyilette, ajattelette että minä sinisilmäisesti kuvittelen voivani vapautua siitä mikä on kaikille yhteisen edun nimissä välttämätöntä, mutta erehdytte, olen samassa ansassa kuten te ja kaikki muutkin. En havittele itselleni vapautta sillä en usko että vapaus on mahdollista. En edes paheksu tuota äsken mainitsemaani huijausta, en moralisoi, en pukeudu tekopyhyyden kaapuun sillä tiedän että jos irrottaudun kahleista löydän huomenna uudet, entistä raskaammat. Kysymys on puhtaasti käytännöllinen. Tarvitsen aikaa. Opettajana tiedätte varsin hyvin että kolmannen luokan oppivelvollisuuden voi keskinkertaisella älyllä varustettu ihminen suorittaa 3-4 kuukaudessa, joten on turha väittää että käymme koulua oppimisen vuoksi. Minkä sitten? Jätän vastauksen teidän pohdittavaksi.
Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei edes hipoa yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla, sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleena äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.
Olen uskoutunut teille, opettaja Sivonen, minulle äärimmäisen arkaluontoisessa asiassa jossa olen täysin yksin ja missä minulla ikäni puolesta on mahdotonta saada ulkopuolisilta apua. Vetoan oikeudentuntoonne ja toivon että tämä kirje jää luottamukselliseksi, meidän väliseksi asiaksi ja että harkitsette pyyntöäni vakavasti. Luonnollisesti tulen osallistumaan kokeisiin kuten tähän asti ja olen suorittavinani työvihkojen tehtäviä niin ettei käytökseni herätä huomiota. Tulen antamaan teille kaikki vihkoni, niistä näette että olen suorittanut neljännen luokan lukusuunnitelman loppuun. Matematiikkaan meni viikko, ruotsiin vähän enemmän koska sanakirjan selaaminen vei aikaa. Olen koska tahansa valmis kuulusteltavaksi.
Helsingissä 2.3.1982.