Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Hurmion tyttäret
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Romaani 20-luvun vuosilta, jolloin Katri Vala ja Elina Vaara ystävystyivät ja kasvoivat tasavallan ensimmäisiksi naislyyrikoiksi.
Ilmassa on sähköä: runoa, ammattikateutta, rakkautta, mustasukkaisuutta. Tummasilmä Yrjö Jylhässä on lumovoimaa. Nuori Mika Waltari ottaa mitä tahtoo, ja Elina Vaaran kihlatun Lauri Viljasen maailma hajoaa.
Runoista tulee elämän viittamerkkejä, kun kiehtova komistus Olavi Paavolainen johtaa Tulenkantajien hurmioitunutta sisäpiiriä. Shimmy soi, ja kahviloissa kirjoitetaan vapaamittaista uuden tyylin runoa. (Teoksen takakannesta)
Voi häntä, jolle ei nykyisyys riitä!
Hän vaatii myöskin ajan mennehen
ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä
jok´ainoon lemmittynsä askelen
(Elina Vaara)
Runoilijat Elina Vaara (oik. Kerttu Síren, 1903-1980) ja Katri Vala ( oik. Karin Wadenström,1901-1944) kuuluivat Tulenkantajien ydinjoukkoon Lauri Viljasen, Yrjö Jylhän, Olavi Paavolaisen, Mika Waltarin ynnä muiden mukana. Koskmiehen romaani perustuu tositietoon, kirjeenvaihtoon ja mm. Elina Vaaran nauhoitteisiin. Lopusta pitää huolen mielikuvitus, joka saattaa hyvinkin sopia yhteen niin sanotun totuuden kanssa.
Romaani alkaa runoilijoiden varhaisnuoruudesta edeten vuoteen 1930. Nuoruutta siivittävät väkevät runoilijahaaveet. Nuoren Voiman liiton kautta tytöt ryhtyvät kirjeenvaihtoon palvoen toistensa runoutta. Elina asuu Helsingissä, Katri toimii opettajana Savossa. Olavi Paavolainen näyttelee suurta roolia kummankin naisen elämässä ja toimii ohjaajana ja kannustajana. Paavolaista kohtaan Katri Vala tuntee suurta sielunveljeyttä. Runoilijaelämään liittyy myös Tulenkantajien välisiä rakkauksia ja intohimoja, joita kirjassa kuvataan elävästi. Katri Valan elämä päättyy liian varhain vain 43-vuotiaana tuberkuloosiin. Elina Vaara sen sijaan elää pitkän elämän ja avioituu peräti neljästi. Nämä runoilijat ovat vapaan runomitan airuita, naislyyrikoidemme aatelia.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Katri:
Väsymystä, yskää ja katarria. Hämärän painamaa alakuloa. Kuuntelen tuulen huminaa uunissa. Kaukana kaikesta. Pelkään, että pian taas tulee aika, että elämän tuskaisa räime viiltää hermoja, kokoelmani revitään elävältä, punnitaan ja silvotaan, paiskitaan katuun ja poljetaan.
Elina:
Ovella seisoi ilmielävä Olavi, yllään mielikuvituksellinen fauninpuku, alaosana samat tutut pitkät raidalliset uimahoust, jotka Vienolassa olivat meitä pakahdksiin nauratteneet. ”Keke! herrajumala, Keke! Sinä saavut ihanampana kuin itse kevät. Saanen toivottaa: tervetuloa Onnin päiville Härkälän ilotaloon. Olet siis jättänyt armaan Laurin Helsinkiin”
Ilmassa on sähköä: runoa, ammattikateutta, rakkautta, mustasukkaisuutta. Tummasilmä Yrjö Jylhässä on lumovoimaa. Nuori Mika Waltari ottaa mitä tahtoo, ja Elina Vaaran kihlatun Lauri Viljasen maailma hajoaa.
Runoista tulee elämän viittamerkkejä, kun kiehtova komistus Olavi Paavolainen johtaa Tulenkantajien hurmioitunutta sisäpiiriä. Shimmy soi, ja kahviloissa kirjoitetaan vapaamittaista uuden tyylin runoa. (Teoksen takakannesta)
Voi häntä, jolle ei nykyisyys riitä!
Hän vaatii myöskin ajan mennehen
ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä
jok´ainoon lemmittynsä askelen
(Elina Vaara)
Runoilijat Elina Vaara (oik. Kerttu Síren, 1903-1980) ja Katri Vala ( oik. Karin Wadenström,1901-1944) kuuluivat Tulenkantajien ydinjoukkoon Lauri Viljasen, Yrjö Jylhän, Olavi Paavolaisen, Mika Waltarin ynnä muiden mukana. Koskmiehen romaani perustuu tositietoon, kirjeenvaihtoon ja mm. Elina Vaaran nauhoitteisiin. Lopusta pitää huolen mielikuvitus, joka saattaa hyvinkin sopia yhteen niin sanotun totuuden kanssa.
Romaani alkaa runoilijoiden varhaisnuoruudesta edeten vuoteen 1930. Nuoruutta siivittävät väkevät runoilijahaaveet. Nuoren Voiman liiton kautta tytöt ryhtyvät kirjeenvaihtoon palvoen toistensa runoutta. Elina asuu Helsingissä, Katri toimii opettajana Savossa. Olavi Paavolainen näyttelee suurta roolia kummankin naisen elämässä ja toimii ohjaajana ja kannustajana. Paavolaista kohtaan Katri Vala tuntee suurta sielunveljeyttä. Runoilijaelämään liittyy myös Tulenkantajien välisiä rakkauksia ja intohimoja, joita kirjassa kuvataan elävästi. Katri Valan elämä päättyy liian varhain vain 43-vuotiaana tuberkuloosiin. Elina Vaara sen sijaan elää pitkän elämän ja avioituu peräti neljästi. Nämä runoilijat ovat vapaan runomitan airuita, naislyyrikoidemme aatelia.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Katri:
Väsymystä, yskää ja katarria. Hämärän painamaa alakuloa. Kuuntelen tuulen huminaa uunissa. Kaukana kaikesta. Pelkään, että pian taas tulee aika, että elämän tuskaisa räime viiltää hermoja, kokoelmani revitään elävältä, punnitaan ja silvotaan, paiskitaan katuun ja poljetaan.
Elina:
Ovella seisoi ilmielävä Olavi, yllään mielikuvituksellinen fauninpuku, alaosana samat tutut pitkät raidalliset uimahoust, jotka Vienolassa olivat meitä pakahdksiin nauratteneet. ”Keke! herrajumala, Keke! Sinä saavut ihanampana kuin itse kevät. Saanen toivottaa: tervetuloa Onnin päiville Härkälän ilotaloon. Olet siis jättänyt armaan Laurin Helsinkiin”
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Asiasanayhdistelmät
Alkukieli
Tekstinäyte
Istumme paksulla kuviollisella matolla beduiiniteltassa, jonne sinivaloiset spriilamput heittävät niukan kajon. Bagdadilainen kauppias, toreadori ja eunukki kyyhöttävät matolla rinnakkain. Lorenzolla on päässä muhkea turbaani, jonka kanssa hänen silmälasinsa näyttävät koomisilta. Nauran sisäänpäin. Hän on paksu kuin tynnyri.
Yrjön otsalla on musta vanne, joka tekee hänestä entistä mustemman, ja uljaamman. Vyötäröllä silkkiliina, hiilellä maalatut viikset. Yrjö, kuinka kohtalokas on señor Gallardon yö, kysyn itseltäni. Pimiä sommittelemassaan suomupaidassa, varustuksina keihäs, käyrämiekka ja kilpi.
Haaremitanssijattaret, Kati ja minä, liehuvissa harsoissamme. Haaremi, jossa olemme naisina kahdestaan, ei toistaiseksi tunnu kovinkaan elinkelpoiselta. Ja sittenkin: oliko Olavi tehnyt käsikirjoituksensa elämän sanelun mukaan, vai oliko elämä noudattamassa tätä hämmentävien tunteiden sanelemaa suunnitelmaa? Meillä kaikilla on kasvot, mutta ne ovat toiset kuin päivänvalossa. Olemmeko Olavin käskystä naamioituneet paitsi hänen määräämiinsä rooleihin myös runoilijoiksi? Onko meillä roolit, joiden takaa runo pian avaa sisimpämme toiveet, pelot, tunnustukset? Totuuden?
Miksi Olavi haluaa järjestellä tätä kaikkea? Ja miksei hän puolestaan kirjoita runoja, joissa hän kertoisi itsestään enemmän kuin muuten? Hän peittää sisimpänsä ja pyytää meitä paljastamaan omamme, salaisuudet, varjellut ja suojellut. Miksi hän vaatii tätä meiltä?
Lasse pitää minut tiukasti vierellään ja kiertää kätensä ympärilleni. Melkein ahdistun hänen omistavasta läheisyydestään. Yrjö silmäilee vuoroin Katia, vuoroin minua. Pimiä järjestelee eunukinkaapuaan ja vaikuttaa levottomalta. Kukaan ei puhu. Teltan täyttää tukahduttava odotus.
Yhtäkkiä Olavi loikkaa oviaukosta sisään. Hän on totta vieköön muuttunut fauniksi. Hän on kaunis, metsänheimolainen, tuttu ja vieras samalla kertaa. Hän on pukeutunut trikoihin, joiden toinen puoli on vihreä, toinen punainen. Mistä hän on tämän asun taikonut? Olavi pystyy mihin vain. Otsassa hänellä on pienet sarventyngät. Olavi on rohkea ja ihanasti hullu! Me nauramme. Ihastelen Olavin jaloa profiilia. Spriilampun sinessä hän on fauni, ja yhtä aikaa hän on antiikin jumalanpoika tai mustavalkoisen rakkauselokuvan häkellyttävä komistus, kuin Valentino. Uljas, jalo, sorea ja maskuliinisen kaunis Olavi ei ole toista samanlaista.
Suitsukkeen kirpeä tuoksu täyttää teltan. Minussa alkaa hitaasti nousta ilo, tämän merkillisen ystävyyden onni, elämän hehku, jota mikään, ei mikään juuri nyt saa minulta eikä meiltä kaikilta viedä.
”Katsokaas, vaikka laki Suomenmaassa nyt toisin määrää, meidän hurmioomme sen koura ei pysty. Nektaria riittää!”
Olavi kaatelee hienolinjaisesta karahvista meille juomaa, jonka koostumusta hän ei paljasta. Vähitellen nouseva palo kertoo, että hän serveeraa meille sadunomaista tuhannen ja yhden yön taikajuomaa.
”Tunnuslauseemme tästä alkaen kuuluu: Runo sentään vaikein salata on, sanoi Goethe!” Olavi hymyilee, painaa vasemman kätensä sydämelleen ja kumartaa. ”Nyt Katie, haaremin tulikukka! Sinun osasi on aloittaa!”
Nitistän kaiken epätietoisuuden, joka tähän asti on kalvanut mieltäni. En ole enää epävarma itsestäni enkä omasta runostani. Kati olkoon irrallaan, en häntä, en voi paimentaa mielessäni hänen runojaan enkä hänen tunteitaan. Kun Kati irrottaa neulasta oman runonsa, tunnen olevani onnesta avoin: elämän on tänä iltana uhrattava itsensä runolle.
Näen toreadorin katsovan julkeasti kohti Katia, joka seisoo keskellä telttaa ja aloittaa: ”Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi / katsovat minua niin outoina ja hiljaisina / kuin villien eläinten silmät / auringon värisevää nousua? - - - -”
”Lisää! Lisää! Onko muuta!” Kiihkeä tunnelma teltassa tihentyy, runon päättymistä seuraava äänetön hetki tuntuu vaativan hiljaisia huutoja. Runot puhkeavat korvissa ihaniksi valheiksi joihin kätkeytyy juovuttava totuus.
”Heräsin askeliin. / Joku seisoi ovellani / ääneti katsellen minua. / Näin vain mustien silmien huumaavan tulen...” - - - ”Silloin hän puhui, / ja minä kumarruin hänen sanojensa alle, / kätkin pääni, taivuin kuin puu, / kun kuuma samum käy ylitse.”
Kati katsoo suoraan Yrjöön. ”Tässä jotain uudempaa...” Toreadori painaa päänsä alas.
”Olen vain pieni tyttö / sinun kuumien silmiesi edessä, / joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi...”
”Ja tämä...”
Kati kääntelee paperia, epäröi. ”Hiljaisena rakkaudesta / katselen kasvojasi, / oi minun musta jumalani, / ja punaisen lippaan lailla / kätkee sydämeni helmiketjua ...”
”Anteeksi Kati!” Olavi keskeyttää: ”Sinulla piti kai olla myös se runo, jonka kirjoitit viime kesänä Vienolassa, näistä elämyksistä täällä. Jos arvoisat muut runoilijat sallivat?”
Kati nyökkää ja irrottaa paperin teltan seinästä.
”Aurinko ei ole vielä noussut. / Puutarha tuoksuu kasteisena ja uupuneena / kuunvaloisen veden partaalla. / Sinä uit siellä. / Näen pääsi välkkyvän kalpeassa valossa , / ja valkean tupakan lemu painaa silmiäni. / Aurinko on kohta tällä. / Ja kukat vavahtelevat hiljaisessa odotuksessa. / Vesi sädehtii sinun ruumiisi ympärillä...”
”Ja tässä vielä... keskiosa toisesta runosta... hajuherneistä.”
”Painan kasvoni poskianne vasten, / te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa, / sillä olen nyt kovin nuori / ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani: / joku on suudellut olkapäitäni / pitkään ja kiihkeästi...”
”Ehkä nyt riittää?”
Mikä kajo on hänen silmissään? Kyyneleinen? Ei sittenkään. Hän on onnellinen. Kuin voittaja hän katsoo ensin Yrjöön ja takaisin Olaviin. Tämä nauttii silminnähden siitä, että ennen kaikkea hän, Olavi, ja kesäiset Vienolan elämykset ovat päässeet runoon. Siitä ei enää epäilystä.
Yrjön otsalla on musta vanne, joka tekee hänestä entistä mustemman, ja uljaamman. Vyötäröllä silkkiliina, hiilellä maalatut viikset. Yrjö, kuinka kohtalokas on señor Gallardon yö, kysyn itseltäni. Pimiä sommittelemassaan suomupaidassa, varustuksina keihäs, käyrämiekka ja kilpi.
Haaremitanssijattaret, Kati ja minä, liehuvissa harsoissamme. Haaremi, jossa olemme naisina kahdestaan, ei toistaiseksi tunnu kovinkaan elinkelpoiselta. Ja sittenkin: oliko Olavi tehnyt käsikirjoituksensa elämän sanelun mukaan, vai oliko elämä noudattamassa tätä hämmentävien tunteiden sanelemaa suunnitelmaa? Meillä kaikilla on kasvot, mutta ne ovat toiset kuin päivänvalossa. Olemmeko Olavin käskystä naamioituneet paitsi hänen määräämiinsä rooleihin myös runoilijoiksi? Onko meillä roolit, joiden takaa runo pian avaa sisimpämme toiveet, pelot, tunnustukset? Totuuden?
Miksi Olavi haluaa järjestellä tätä kaikkea? Ja miksei hän puolestaan kirjoita runoja, joissa hän kertoisi itsestään enemmän kuin muuten? Hän peittää sisimpänsä ja pyytää meitä paljastamaan omamme, salaisuudet, varjellut ja suojellut. Miksi hän vaatii tätä meiltä?
Lasse pitää minut tiukasti vierellään ja kiertää kätensä ympärilleni. Melkein ahdistun hänen omistavasta läheisyydestään. Yrjö silmäilee vuoroin Katia, vuoroin minua. Pimiä järjestelee eunukinkaapuaan ja vaikuttaa levottomalta. Kukaan ei puhu. Teltan täyttää tukahduttava odotus.
Yhtäkkiä Olavi loikkaa oviaukosta sisään. Hän on totta vieköön muuttunut fauniksi. Hän on kaunis, metsänheimolainen, tuttu ja vieras samalla kertaa. Hän on pukeutunut trikoihin, joiden toinen puoli on vihreä, toinen punainen. Mistä hän on tämän asun taikonut? Olavi pystyy mihin vain. Otsassa hänellä on pienet sarventyngät. Olavi on rohkea ja ihanasti hullu! Me nauramme. Ihastelen Olavin jaloa profiilia. Spriilampun sinessä hän on fauni, ja yhtä aikaa hän on antiikin jumalanpoika tai mustavalkoisen rakkauselokuvan häkellyttävä komistus, kuin Valentino. Uljas, jalo, sorea ja maskuliinisen kaunis Olavi ei ole toista samanlaista.
Suitsukkeen kirpeä tuoksu täyttää teltan. Minussa alkaa hitaasti nousta ilo, tämän merkillisen ystävyyden onni, elämän hehku, jota mikään, ei mikään juuri nyt saa minulta eikä meiltä kaikilta viedä.
”Katsokaas, vaikka laki Suomenmaassa nyt toisin määrää, meidän hurmioomme sen koura ei pysty. Nektaria riittää!”
Olavi kaatelee hienolinjaisesta karahvista meille juomaa, jonka koostumusta hän ei paljasta. Vähitellen nouseva palo kertoo, että hän serveeraa meille sadunomaista tuhannen ja yhden yön taikajuomaa.
”Tunnuslauseemme tästä alkaen kuuluu: Runo sentään vaikein salata on, sanoi Goethe!” Olavi hymyilee, painaa vasemman kätensä sydämelleen ja kumartaa. ”Nyt Katie, haaremin tulikukka! Sinun osasi on aloittaa!”
Nitistän kaiken epätietoisuuden, joka tähän asti on kalvanut mieltäni. En ole enää epävarma itsestäni enkä omasta runostani. Kati olkoon irrallaan, en häntä, en voi paimentaa mielessäni hänen runojaan enkä hänen tunteitaan. Kun Kati irrottaa neulasta oman runonsa, tunnen olevani onnesta avoin: elämän on tänä iltana uhrattava itsensä runolle.
Näen toreadorin katsovan julkeasti kohti Katia, joka seisoo keskellä telttaa ja aloittaa: ”Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi / katsovat minua niin outoina ja hiljaisina / kuin villien eläinten silmät / auringon värisevää nousua? - - - -”
”Lisää! Lisää! Onko muuta!” Kiihkeä tunnelma teltassa tihentyy, runon päättymistä seuraava äänetön hetki tuntuu vaativan hiljaisia huutoja. Runot puhkeavat korvissa ihaniksi valheiksi joihin kätkeytyy juovuttava totuus.
”Heräsin askeliin. / Joku seisoi ovellani / ääneti katsellen minua. / Näin vain mustien silmien huumaavan tulen...” - - - ”Silloin hän puhui, / ja minä kumarruin hänen sanojensa alle, / kätkin pääni, taivuin kuin puu, / kun kuuma samum käy ylitse.”
Kati katsoo suoraan Yrjöön. ”Tässä jotain uudempaa...” Toreadori painaa päänsä alas.
”Olen vain pieni tyttö / sinun kuumien silmiesi edessä, / joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi...”
”Ja tämä...”
Kati kääntelee paperia, epäröi. ”Hiljaisena rakkaudesta / katselen kasvojasi, / oi minun musta jumalani, / ja punaisen lippaan lailla / kätkee sydämeni helmiketjua ...”
”Anteeksi Kati!” Olavi keskeyttää: ”Sinulla piti kai olla myös se runo, jonka kirjoitit viime kesänä Vienolassa, näistä elämyksistä täällä. Jos arvoisat muut runoilijat sallivat?”
Kati nyökkää ja irrottaa paperin teltan seinästä.
”Aurinko ei ole vielä noussut. / Puutarha tuoksuu kasteisena ja uupuneena / kuunvaloisen veden partaalla. / Sinä uit siellä. / Näen pääsi välkkyvän kalpeassa valossa , / ja valkean tupakan lemu painaa silmiäni. / Aurinko on kohta tällä. / Ja kukat vavahtelevat hiljaisessa odotuksessa. / Vesi sädehtii sinun ruumiisi ympärillä...”
”Ja tässä vielä... keskiosa toisesta runosta... hajuherneistä.”
”Painan kasvoni poskianne vasten, / te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa, / sillä olen nyt kovin nuori / ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani: / joku on suudellut olkapäitäni / pitkään ja kiihkeästi...”
”Ehkä nyt riittää?”
Mikä kajo on hänen silmissään? Kyyneleinen? Ei sittenkään. Hän on onnellinen. Kuin voittaja hän katsoo ensin Yrjöön ja takaisin Olaviin. Tämä nauttii silminnähden siitä, että ennen kaikkea hän, Olavi, ja kesäiset Vienolan elämykset ovat päässeet runoon. Siitä ei enää epäilystä.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
306