Toiset kengät

Murrosikä tekee tuloaan, Antero alkaa tajuta itsensä perheestä erilliseksi olennoksi. Ruumis kasvaa ja muuttuu, tuntuu kaipaavan uusia tehtäviä. Antero haaveilee mokkakengistä ja napahousuista, kokee ensimmäiset kaukorakkaudet ja ahdinkotilat tilanteissa joissa hänen odotetaan käyttäytyvän miehen tavoin. Monenkirjavien kokemusten ja tuntojen pyörteestä alkaa selkiintyä myös varsinainen kutsumus: Antero pyrkii ja pääsee Savonlinnan taidelukioon – ja jättää hyvästit kotikaupungilleen Oululle.
(Otava)
Hannu Väisäsen vuosi 2007 on ollut komea, kirjallisuuden Finlandian lisäksi hänelle myönnettiin tänä vuonna (yhtenä kolmesta) taiteen valtionpalkinto. Jälkimmäinen tunnustus myönnettiin erityisesti taiteidenvälisten raja-aitojen ylittämisestä. Lukijana voin vain todeta, että onneksemme hän ne ylitti! Hänen myötään taiteilijaromaani on taas pitkästä aikaa ilmaantunut kirjallisuuteemme.

Oletteko muuten romaanien lisäksi lukeneet Väisäsen kolumneja? Suosittelen. Kaltio – lehden kolumnin yhteydestä löytyi tämä lyhyt taiteilijan yleisesittely, jota sitäkin epäilen Hannu Väisäsen itsensä kirjoittamaksi:

Hannu Väisänen syntyi Oulusssa. Valmistui taiteilijaksi kahdeksanvuotiaana Oulunsuun kansakoulussa. Voitti poikien piirustuskilpailun Raatin seurakuntatalolla. Liittyi sittemmin kiertelevään lauluyhtyeseen nimeltä Record Singers, jossa Väisäsen lisäksi solisivat Mirja Airas, Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen. Yhtye esitti Tukholmassa lyhennetyn mukaelman Joutsenlammesta. Saatuaan kosketuksen kansainvälisyyteen, Väisänen päätti muuttaa Pariisiin. Kuvitettuaan sieltä käsin kansalliseepoksemme, hän siirtyi lounaisranskalaiseen kylään, jossa häntä odotti pappila ja kappeliurkurin viransijaisuus. Muisteli lapsuutensa kasarmeja kirjassaan Vanikan palat. Tunnetuiksi ovat tulleet myös hänen viikunahillonsa, joista käytetään nimitystä "Mélasse du Presbytère, eli Pappilan Tahmea." (Kannattaa lukea koko herkullinen kolumni kokonaan).

Toiset kengät jatkaa siitä, mihin edellinen teos Vanikan palat jäi. Teksti on nyt fiktiivisempää, ei niin omaelämäkerrallista kuin sarjan ensimmäisessä teoksessa. Tekijä itse on luonnehtinut teostaan ”fantasiaksi minuudesta”. Väisänen on maininnut miettineensä paljon faktan ja fiktion suhdetta, niiden keskinäistä tiheyttä. Jos tapahtumat siirretään tilivihkoon, toiselle puolelle debet ja toiselle kredit, päästään hänen mukaansa tekijää itseäänkin yllättävään lopputulokseen: omaelämäkerrallisuudesta huolimatta täyttä faktaa kirjoissa on vain 40 %, loppu on fiktiota. Teossarjan edetessä ja omaelämäkerrallisuuden väistyessä itse kirjoittaminen on saanut enemmän jalansijaa. Päähenkilö nimeltä Antero alkaa irtautua kirjailijan otteesta ja elää omaa elämäänsä. Kirja on kirjoitettu kirjallisista lähtökohdista käsin, mitään terapian tai itsetilityksen painolastia lukija ei koe.

Tekijän mukaan toinen kirja oli jo pitkällä tekeillä, kun tämä uusi teos puski päälle. Uudessa romaanissa Väisänen kertoo itseään kovasti muistuttavan Anteron tarinan suurin piirtein 12–vuotiaasta 17 ikävuoteen saakka. Romaanin lopussa Antero alias ”Nättilä” jättää jäähyväiset kotikaupungilleen Oululle ja muuttaa Savonlinnaan aloittaakseen opinnot taidelukiossa. Ikävuosien välillä Antero kokee kipeätkin taiteellisen ja seksuaalisen heräämisensä tunnot. Tragiikka ja huumori yhdistyvät kerronnassa vastustamattomasti, Väisäselle ominaisella tyylillä. Kirjailija onkin joskus maininnut, että syvintä ihmisessä on hänen naurunsa, ja että kaikki luominen syntyy ilosta.

Toiset kengät nostaa Anteron rinnalle toisen tärkeän päähenkilön, kirjan isähahmon. Kirjassa on näkyvillä muotokuva Hannu Väisäsen vääpeli-isästä, joka vaimonsa kuoltua jäi viisilapsisen perheen yksinhuoltajaksi. Miehen yksinhuoltajuus lienee ollut epätavallinen ja ennakkoluuloton hanke 1950 – luvulla. Ja vielä kasarmialueella, minne romaanin tapahtuvat sijoittuvat! Romaani ei ryve itsesäälissä tai niukkuuden kuvauksissa, mutta perheen niukka toimeentulo ja äidin kaipuu on silti luettavissa.

Tapahtumamiljöö on arkisen harmaa, mutta kun kirjoittaja tutkii kaikkea tarkkaan, ja antaa kaikille aisteillemme töitä, pienistäkin asioista tulee kokonaisia universumeita. Pieni kasvaa suureksi. Kiinnostavia ovat mm. päähenkilön muistikuvat varjoteatterista, lohipadon pienoismallista tai maiseman värityksestä tehtaan typpiräjähdyksen jäljiltä. Niitä katsotaan jo taiteilijan silmillä. Kirjassa on paljon tuttuuden tunnetta herättäviä muistoja kuusikymmenluvulta, tuon ajan eläneet voivat helposti palauttaa muistiinsa omat kokemuksensa. Aivan hykerryttävä on kuvaus lumihangessa kyyhöttävistä pojista katselemassa ikkunasta naapurin televisiota. Hiljaa! Vieläkin hiljempaa. Ne tulevat nyt, ne joutsenet, kähisi Santeri. Olimme hiljaa kuin kytät. Emme kahistelleet hiihtohousujamme. Ja ne tulivat. Me näimme ne oikein hyvin, vaikkakin rähmäisen lumen ja sälekaihtimien välistä. Suomen parhaimman muotoilijan suunnittelemat modernit joutsenet olivat tulossa. Sen saattoi estää ainoastaan sähkökatkos...Kun meille tulee televisio ja nuo joutsenet ilmestyvät, kukaan ei sitten puhu mitään, onko sovittu! Kähisi Santeri kiivaasti. – Mutta eihän se tule, minä kähisin vastaan. Jokailtainen kähinä naapurin lumihangessa oli alkanut. – Ei tullut autoa, tuli pyörä, ei tule televisiotakaan. Joku lainattu rainaheitin voi tulla.

Romaanin joulunviettorituaalit ovat samalla kertaa surullisia ja hauskoja: Kello 16 pukeuduttiin kymmenkertaisiin lämpöasuihin. Oli lähdettävä hautausmaalle kynttilöitä sytyttelemään. …Pakkanen oli selvästi kylmässä maanneen vainajan puolella. Ensimmäisenä jäätyisivät poskipäät. Isän albumissa olevat kuvat pakkasen ja tykkien runtelemista Karjalan metsistä nousivat mieleen…Kello 16.15 olin jo kankea, liian kankea jatkaakseni ja liikuin ainoastaan ryhmävoiman pakosta. 17.30 saavuttiin takaisin kotiin Vainiolle. kaikki olivat välskärin ja viinan tarpeessa, mutta niistä sai nauttia vain yksi. Me muut niiskutimme ja hakkasimme jäseniämme. Vaikka sauna ei ketään kiihottanut, se oli ainoa tapa omaksua takaisin ihmismäinen liikehdintä. 17.35 sytytettiin tuli kiukaan alle, ja hitaasti lämpiävän saunan haaleudessa alettiin riisua kymmeniä vaatekerroksia. Lauteille mentiin vaikka sauna ei ollut kypsä. Siellä puhuttiin uusista amerikkalaisista lämpöhaalareista, puhuttiin kun tiedettiin, ettei niitä sinäkään jouluna pukinkontista löydettäisi.

Puuro syötiin kello 18.15 puhtaissa, hieman kosteissa kalsareissa. Ne oli taas nostettu liian myöhään sisään narulta. Puuro ja sitä ympäröivä kiisseli siirtyivät nopeasti mahaan. Joku tavallinen perhe, sellainen joka asui torilaidan puutaloissa, niissä jotka sittemmin säännöllisesti paloivat, istuivat kenties sohvalle puuron syötyään, availi konvehteja, ihaili perinnekoristeisiin kiedottua kuusta, vertaili edellisvuotiseen, huokaili ja paukutteli käsiään. Meillä narskuteltiin hampaita ja odotettiin, että kaikki joulut kaikissa kodeissa joskus loppuisivat.

Hannu Väisänen on taitava rakentelemaan kirjojensa loppukoukkuja. Onneksi tästäkin sarjasta on tulossa ainakin kolmiosainen saaga. Nyt on ihan pakko saada tietää, miten Anterolle jatkossa käy. Hetki ennen Savonlinnaan lähtöä Antero värjää vaaleat hiuksensa mustiksi Oulun linja-autoaseman vessassa:"Olin onnellinen. Tukkani oli tasaisen musta ja kiilsi, vaikka en tunnistanutkaan sen kehystämiä kasvoja. Mutta tämä oli vasta alkua, sillä kaiken oli muututtava."
SK - Sanojen aika