Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Ja pesäpuu itki
Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Hauska, kipeä, huikea kirja: Romaani Koppelon kylästä, sen loistoajoista ja kuolemasta, hurja kertomus Suutaristen mahtisuvusta ja vähäisistä Kareisista, loitsu ja manaus, joka näyttää miten ihmiset voivat tehdä toisilleen hyvää ja pahaa.
Pohjoiskarjalalaisessa erämaakylässä tuntuu kalevalainen menneisyys vielä tämän vuosisadan alussa, osataan runonlaulannan ja parantamisen taito. Kun legendaa on kahden nuoren, Lahjan ja Ranssin, rakkaus ja kuolema. Mutta nykyaika tulee, ja Suutaristen tuhathehtaarinen mahtitila alkaa kulkea häviötä kohti. Sodat, hakkuut ja paketointi sinetöivät tuhoutumisen: maat menevät, asukkaat karisevat.
Nuori polvi lähtee maailmalle. Heitä on Paavo, joka opiskelee Helsingissä ja ahdistuu, alkaa etsiä selitystä itselleen ja kaikelle tapahtuneelle. Hän menee hoitajaksi mielisairaalaan, ja täältä kaupunkiyhteiskunnan romuvarastolta löytyy julkihullu ja salaviisas entinen koppelolainen: asiat alkavat purkautua. Niitä tutkiessaan Paavo joutuu kulkemaan ahtaan portin läpi, mutta lopulta hän tavoittaa näkemyksen ihmiseen, samalla kylään, maailmaan – hän ymmärtää myytin, hänelle avautuu Lahjan ja Ranssin muinainen arvoitus.
Yhteiskuntamme murroksia sota-ajasta maaseudun autioitumiseen on kuvailtu monissa romaanisessa. Nyt ilmestyy teos, joka juuria myöten näyttää, miten suomalainen ihminen on kokenut kaiken tämän syvimmässä itsessään, sielussaan ja mielessään. Tämä romaani on kertomus ihmisistä ja suvuista, laaja ja huikean syvä kuvaus kansakunnan sielunelämästä aikana, joka on tuonut meidät historiasta nykyaikaan.
(takakansiteksti)
Esikoisteoksessaan Matti Pulkkinen kertoo pohjoiskarjalaisesta kyläyhteisöstä ja sen asukkaista 1960-luvulla. Kyläläisten elämä häineen, hautajaisineen ja arkisine askareineen on nykypäivää, johon menneisyys kietoutuu läheisesti. Kylä elää muutosten aikaa. Meneillään on yhteiskunnan rakennemuutos; väki siirtyy kaupunkeihin ja maaseutu autioituu, kun nuoriso muuttaa Helsinkiin ja ikäihmiset vanhainkotiin. Jotkut ajautuvat muista syistä kyläyhteisön ulkopuolelle. Koppelon kylä ja sen mahtisuku rapistuvat rinnan. Tuhat hehtaaria omistavat Suutariset menettävät yhteiskunnallisen asemansa. Vanhat sukuviisaudet ja perinteinen elämäntapa eivät enää kanna. Suvun viimeinen ukko päätyy kunnalliskotiin kuitenkin pystypäisenä ja vanha ylpeys yhä katseessaan.
Kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka kumpikin kamppailevat omien vaikeuksiensa keskellä. Timo Suutarinen ei ole saanut eväitä selvitä elämästä ehjin nahoin. Pienestä pitäen hän on kulkenut omituisten kirjoissa ja elää laitostuneena mielisairaalassa, josta ei halua lähteä pois. Paavo Kuittinen on ryhtynyt sairaiden parantajaksi. Päähenkilöistä toinen on potilaana ja toinen hoitajana. Kumpikin yrittää vedota toisiinsa omalla tavallaan. Paavo vetää Timoa ihmisten pariin ja kohtelee häntä ystävällisesti. Timo puolestaan houkuttelee Paavoa omaan todellisuuteensa. Hän puhuu paljon uskosta, toivosta ja rakkaudesta, hyvän ja pahan vastakohdasta.
Romaanin lopussa Paavo menee tapaamaan Timoa sairaalaan, josta hän kertoo lähteneensä opiskellakseen papiksi. "Valmistuttuaan hän ehkä pyrkisi kotipitäjään". Hän kysyy sängyllä makaavalta mieheltä kuulumisia ja saa vastaukseksi: "Pakanat pauhaavat, valtakunnat horjuvat". Lausahdus kuvastelee kyläläisten muuttuvaa elämää, joka aiheuttaa ihmisissä epävarmuutta, orpoutta ja syrjäytymisen pelkoa - Ja pesäpuu itki.
(Mervi Koski/ Sanojen aika)
Pohjoiskarjalalaisessa erämaakylässä tuntuu kalevalainen menneisyys vielä tämän vuosisadan alussa, osataan runonlaulannan ja parantamisen taito. Kun legendaa on kahden nuoren, Lahjan ja Ranssin, rakkaus ja kuolema. Mutta nykyaika tulee, ja Suutaristen tuhathehtaarinen mahtitila alkaa kulkea häviötä kohti. Sodat, hakkuut ja paketointi sinetöivät tuhoutumisen: maat menevät, asukkaat karisevat.
Nuori polvi lähtee maailmalle. Heitä on Paavo, joka opiskelee Helsingissä ja ahdistuu, alkaa etsiä selitystä itselleen ja kaikelle tapahtuneelle. Hän menee hoitajaksi mielisairaalaan, ja täältä kaupunkiyhteiskunnan romuvarastolta löytyy julkihullu ja salaviisas entinen koppelolainen: asiat alkavat purkautua. Niitä tutkiessaan Paavo joutuu kulkemaan ahtaan portin läpi, mutta lopulta hän tavoittaa näkemyksen ihmiseen, samalla kylään, maailmaan – hän ymmärtää myytin, hänelle avautuu Lahjan ja Ranssin muinainen arvoitus.
Yhteiskuntamme murroksia sota-ajasta maaseudun autioitumiseen on kuvailtu monissa romaanisessa. Nyt ilmestyy teos, joka juuria myöten näyttää, miten suomalainen ihminen on kokenut kaiken tämän syvimmässä itsessään, sielussaan ja mielessään. Tämä romaani on kertomus ihmisistä ja suvuista, laaja ja huikean syvä kuvaus kansakunnan sielunelämästä aikana, joka on tuonut meidät historiasta nykyaikaan.
(takakansiteksti)
Esikoisteoksessaan Matti Pulkkinen kertoo pohjoiskarjalaisesta kyläyhteisöstä ja sen asukkaista 1960-luvulla. Kyläläisten elämä häineen, hautajaisineen ja arkisine askareineen on nykypäivää, johon menneisyys kietoutuu läheisesti. Kylä elää muutosten aikaa. Meneillään on yhteiskunnan rakennemuutos; väki siirtyy kaupunkeihin ja maaseutu autioituu, kun nuoriso muuttaa Helsinkiin ja ikäihmiset vanhainkotiin. Jotkut ajautuvat muista syistä kyläyhteisön ulkopuolelle. Koppelon kylä ja sen mahtisuku rapistuvat rinnan. Tuhat hehtaaria omistavat Suutariset menettävät yhteiskunnallisen asemansa. Vanhat sukuviisaudet ja perinteinen elämäntapa eivät enää kanna. Suvun viimeinen ukko päätyy kunnalliskotiin kuitenkin pystypäisenä ja vanha ylpeys yhä katseessaan.
Kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka kumpikin kamppailevat omien vaikeuksiensa keskellä. Timo Suutarinen ei ole saanut eväitä selvitä elämästä ehjin nahoin. Pienestä pitäen hän on kulkenut omituisten kirjoissa ja elää laitostuneena mielisairaalassa, josta ei halua lähteä pois. Paavo Kuittinen on ryhtynyt sairaiden parantajaksi. Päähenkilöistä toinen on potilaana ja toinen hoitajana. Kumpikin yrittää vedota toisiinsa omalla tavallaan. Paavo vetää Timoa ihmisten pariin ja kohtelee häntä ystävällisesti. Timo puolestaan houkuttelee Paavoa omaan todellisuuteensa. Hän puhuu paljon uskosta, toivosta ja rakkaudesta, hyvän ja pahan vastakohdasta.
Romaanin lopussa Paavo menee tapaamaan Timoa sairaalaan, josta hän kertoo lähteneensä opiskellakseen papiksi. "Valmistuttuaan hän ehkä pyrkisi kotipitäjään". Hän kysyy sängyllä makaavalta mieheltä kuulumisia ja saa vastaukseksi: "Pakanat pauhaavat, valtakunnat horjuvat". Lausahdus kuvastelee kyläläisten muuttuvaa elämää, joka aiheuttaa ihmisissä epävarmuutta, orpoutta ja syrjäytymisen pelkoa - Ja pesäpuu itki.
(Mervi Koski/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Tapahtumapaikat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Asiasanayhdistelmät
Asiasana tai oma avainsana
Alkukieli
Palkinto
Tekstinäyte
Timo. Herran rauhaa.
Paavo. Mitäs kuuluu.
Timo. Pakanat pauhaavat, valtakunnat horjuvat. - Sinä se minua lumihangessa pidit. uunissa paistelit.
Timo nauraa hykersi ja muisteli kuin vanhankansan aikaa. Paavo kävi naapuripetiin kyljelleen loikomaan. Siinä hän oli koettanut hoitaa Timoa, niin kuin Katrin olisi pitänyt hoitaa viallista poikaansa.
Paavo kertoi lähteneensä sairaalasta lukemaan papiksi. Valmistuttuaan hän ehkä pyrkii kotipitäjään.
Timo oli pitkään hiljaa. Sitten hän alkoi saarnata kumisevalla nuotilla.
Timo. Kaikki minun vihamieheni minusta keskenään kuiskuttelevat ja hankitsevat minulle pahaa:"Jokin parantumaton paha on häneen tarttunut, ja siitä missä hän makaa, ei hän enää nouse." Ystävänikin, johon minä luotin ja joka minun leipääni söi, nostaa kantapäänsä minua vastaan.
Paavo. En minä nosta. Neljä vuotta vähintään oon Helsingissä. Minä käyn vaikka joka toinen ilta sinun luona. Jos tahot yrittee sairaalasta pois. Ja jos et, niin kuivakkaan kantalapuksi minulta kieli jos sinut unohan!
Timokin juhlavoitui. Hän pomppasi pystyyn, pani käden Paavon olalle.
Timo. Ja minä sanon sinulle, poikaini poika, seitsenisäinen, mene ja tee kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Ota Ukkojumalan siunaus suun kautta, nielun kautta, mielen kautta, sielun sisimpihin sopukoihin sokkelohin!
Paavo yskähti ja raapi poskeaan.
Paavo. Sinäkö et taho lähtee tiältä?
Paavo. Mitäs kuuluu.
Timo. Pakanat pauhaavat, valtakunnat horjuvat. - Sinä se minua lumihangessa pidit. uunissa paistelit.
Timo nauraa hykersi ja muisteli kuin vanhankansan aikaa. Paavo kävi naapuripetiin kyljelleen loikomaan. Siinä hän oli koettanut hoitaa Timoa, niin kuin Katrin olisi pitänyt hoitaa viallista poikaansa.
Paavo kertoi lähteneensä sairaalasta lukemaan papiksi. Valmistuttuaan hän ehkä pyrkii kotipitäjään.
Timo oli pitkään hiljaa. Sitten hän alkoi saarnata kumisevalla nuotilla.
Timo. Kaikki minun vihamieheni minusta keskenään kuiskuttelevat ja hankitsevat minulle pahaa:"Jokin parantumaton paha on häneen tarttunut, ja siitä missä hän makaa, ei hän enää nouse." Ystävänikin, johon minä luotin ja joka minun leipääni söi, nostaa kantapäänsä minua vastaan.
Paavo. En minä nosta. Neljä vuotta vähintään oon Helsingissä. Minä käyn vaikka joka toinen ilta sinun luona. Jos tahot yrittee sairaalasta pois. Ja jos et, niin kuivakkaan kantalapuksi minulta kieli jos sinut unohan!
Timokin juhlavoitui. Hän pomppasi pystyyn, pani käden Paavon olalle.
Timo. Ja minä sanon sinulle, poikaini poika, seitsenisäinen, mene ja tee kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Ota Ukkojumalan siunaus suun kautta, nielun kautta, mielen kautta, sielun sisimpihin sopukoihin sokkelohin!
Paavo yskähti ja raapi poskeaan.
Paavo. Sinäkö et taho lähtee tiältä?
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Ilmestymisaika
Sivumäärä
275
Kustantaja
Kieli
Kääntäjä
Nimi
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
326