Tekla
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kirjallisuudenlaji
Tarkka aika
Alkukieli
Tekstinäyte
Tekla oli seitsentoista-wuotinen neito, kaunis kuin juuri puhjennut kukka, ja nykyään kihlattu morsian. Hän seisoi au'aistun akkunan ääressä, kädessään piteli hän kaunista helmi-nauhaa ja sanoi, sitä katsellen, itseksensä:
"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei lämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on joku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt, hänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana hohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei sydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on sydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? — Minun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita yltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan, joka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta — helmiä en tahdo hää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse — kun niitä unissakin näkee, niin saa itkeä."
Peippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja hänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: "Rakkaus on nuori, se on auringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän ei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä kalleilla helmillä." — "Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden lapsi", sanoi Tekla, "warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle liian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo." Näin sanottuansa laski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä hakemaan.
Teklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui sisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja mustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja sydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit tullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:
"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki wihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani lähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin, jos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi mielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana, kuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on koto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua omakseni, mutta — woi minua, jos liika myöhään tulen! —"
Teklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja hän wastasi: "Myöhään, Pentti, tulet", ja näyttäen kihla-sormustansa lisäsi hän: "Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt ylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut silloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen minä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille saattawa."
"Hywästi Tekla", sanoi Pentti kolkosti, "minä lähden pois, waan en merelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun polttawaa rintaani!"
"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee minua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota minua."
Nuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies astunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja miehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:
"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin riehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa olet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa, mutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan on matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä wanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu sen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta woi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan, kuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi loppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni, hän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä kaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla hänen onnensa perustajana."
"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei lämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on joku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt, hänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana hohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei sydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on sydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? — Minun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita yltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan, joka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta — helmiä en tahdo hää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse — kun niitä unissakin näkee, niin saa itkeä."
Peippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja hänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: "Rakkaus on nuori, se on auringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän ei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä kalleilla helmillä." — "Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden lapsi", sanoi Tekla, "warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle liian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo." Näin sanottuansa laski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä hakemaan.
Teklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui sisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja mustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja sydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit tullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:
"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki wihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani lähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin, jos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi mielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana, kuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on koto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua omakseni, mutta — woi minua, jos liika myöhään tulen! —"
Teklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja hän wastasi: "Myöhään, Pentti, tulet", ja näyttäen kihla-sormustansa lisäsi hän: "Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt ylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut silloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen minä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille saattawa."
"Hywästi Tekla", sanoi Pentti kolkosti, "minä lähden pois, waan en merelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun polttawaa rintaani!"
"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee minua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota minua."
Nuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies astunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja miehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:
"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin riehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa olet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa, mutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan on matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä wanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu sen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta woi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan, kuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi loppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni, hän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä kaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla hänen onnensa perustajana."