Ylioppilaita

Hän lähti kotoaan ja ajoi johdinautolla kaksi pysäkinväliä. Se oli uusi, tilava, sinikeltainen auto, jollaisia ei Moskovassa vielä ollut ennen sotaa. Niissä oli mukavat istuimet, joiden päällys oli pehmeätä suklaanväristä nahkaa ja kuviollista plyysiä. Auto kulki tasaisesti aivan kuin viiltäen veden pintaa. Hän ei ollut viiteen vuoteen ajanut johdinautossa. Eikä ollut viiteen vuoteen nähnyt moskovalaista konduktööriä.
Viiteen vuoteen hän ei ollut kysynyt moskovalaisten tapaan nopeasti ja asiallisesti: ”Jäättekö seuraavalla pysäkillä pois?” Ja kun hän nyt teki tuon kysymyksen, hänen äänensä kuului niin kovalta ja niin sopimattoman riemukkaalta, että edessä seisoneet matkustajat, joita ei ollut kovinkaan monta tähän arkisen puolenpäivän aikaan, kääntyivät kummastuneina katsomaan taakseen ja antoivat hänelle vaiteliaina tietä.
Paineilmalla liikkuva ovi avautui auliisti hänen edessään, ja hän hypähti kevyesti katukäytävälle.
Ja nyt hän kävelee Moskovan katuja…