Mäki, Reijo

Tilasin oluen, mutta ilmoitin Innolle, että heitän nyt tämän keikan ihan autolla. Runkomäen iltamat ja muut sambakarnevaalit eivät tule nyt kysymykseenkään.
"Autolla...autolla? Niin joo...sullahan on tää Bornholm, tää Kemiö, eikun siis Korsika? Vai Jerseykö se oli...tai oliko se nyt sitten peräti Bahama?"
"En tiedä, mutta tässä on Amazon." Olin luvannut hänelle kappaleen kirjaani Mies mustassa Amazonissa, josta oli juuri tullut pokkaripainos. Annoin Innolle kirjani. Raapustelin sisälehdelle jotain Aurajoesta ja silloista - sen sellaista. Into kaivoi vuorostaan povitaskustaan juuri äskettäin painosta putkahtaneen uusimman käännöksensä. Tällä kertaa kyseessä oli Beat Generationin pahan pojan - Gregory Corson - runokokoelma.
"Onko tämä Gregory ihan syntyjään Korson poikia?" kysäisin.
"Ei oo, se on Karkkilasta", Into korjasi. "Eipä oo äijää näkynyt..."
"Olin kaksi viikkoa sodassa. Poissa kuvioista. Siinä syy..."
"Sodassa! Niinkö? Make a piece of love - jerk - not war!"
"Jep, yritetään. Sotimiset ja muut sutimiset on ohi tältä erää. Luulen että ihan lopullisestikin..."
"Otan osaa. Sä olet tappaja luonnoltasi..."
"Just niinku me kaikki äijät..."
Nojailtiin siinä tiskillä aikamme, Into filosofoi jotakin kyselemisen tärkeydestä. Minä myönsin, että asia oli merkittävä. Into heitti nopeasti lyhyen lasillisen suuhunsa, haukkoi olutta päälle ja tilasi uuden lyhyen lasillisen Otolta.
"No antaa tulla nyt!" Into sanoi.
"Mitä", kysyin.
"Niitä. Kysymyksiä."
Olin muutaman sekunnin verran aivan hiljaa. Ja sitten aloin purkaa kysymyksiä pullistelevaa sanaista arkkuani. Aloitin luonnon ihmeistä.
"Miks leivo lennät Suomehen kevähällä? Miksi juuri ne kundit ovat viileimpiä joilla on pipo päässä helteilläkin? Miksi monet uskovat varmasti, että horoskoopeista löytyy totuus, vaikkei luvattua pitkää ja tummaa herraa - kaksine ulkomaanmatkalippuineen - ole vaan vieläkään näkynyt? Miks meille jankutetaan, että viina tappaa aivosoluja, jos porukan tylsimmät tyypit istuskelevat kuitenkin aina kahvipöydässä? Ja miksi muuten viime vuonna lännenstetsoni oli jokaisen naisen muotiasuste? Onko ensi vuonna Hankkija-lippis kansainvälistä muotia?"
"Sans sitä. Klisee klisee kulkunen, helekkyen, väläkkyen..."
Minä en antanut tuommoisten välikommenttien häiriä, vaan jatkoin päättäväisesti valitsemallani tiellä:
"Miksi minun täytyi opetella lukiossa derivaattoja? Olenko sen jälkeen koskaan derivoinut? Niin ja nyt tärkeä kysymys! Onko taivaiden jumalia ollenkaan olemassakaan? Jos niitä on, moniko maailman seitsemästä miljoonasta jumalasta on ihan oikea jumala - ei mikään riihimörkö tai mielikuvitusolento? Miksi Mika jätti McLarenin? Miksi jumalat eivät puutu murhaan tai murheeseen? Mitä väliä sillä on, että Mika jätti McLarenin? Ja osaisiko kaikkiin näihin edelläesitettyihin kysymyksiin vastata se lehdistön kiertohaastattelujen vakiovastaaja - siis tämä 19-vuotias neitonen, jolla on kaksi tekotissiä sekä kokonaista kaksi kevyehköä kipaletta uudella singlellään?"
"Tuskin ainakaan se mimmi..." Innon oli taas pakko ottaa oluttaan.
Minä rykäisin paheksuvasti keskeytykselle ja jatkoin vuodatustani:
"Miksi vakaumukselliset aseistakieltäytyjäpasifistit viskovat kivillä viattomia poliisihevosia? Ovatko poliisihummat edes viattomia - vaiko hirnuvia imperialismin kätyreitä? Onko se perspiraatiota, jos krapula-aamuna heräillessä takavako hikoilee sekä kutiaa? Miten kokonaista kolme naistenlehteä voi kertoa yhdellä samalla viikolla värikuvakansissa unohdetusta Laila Kinnusesta? Mitä vegaani syöttää kissoilleen? Paljonkos se jatkuva kikherneen syöminen oikein aiheuttaa ilmansaastepäästöjä? Onko islam (joka tarkoittaa alistumista) rauhan sekä suvaitsevaisuuden uskonto, niin kuin kaikki oppineet meille aina kertovat? Pitääkö ortodoksijuutalainen pitkiä sivupulisonkejaan sekä mullah hapsottavaa partaansa sen takia, että kumpaisenkin jumala pystyisi erottamaan palvelijansa isommissakin väkijoukoissa?"
"No totta mooses!" Into äyskähti.
Minä en luovuttanut vieläkään.
"Pitääkö meidän kaikkien trendikkäiden ihmisten pukeutua taas ensi syksynä murretulta rahkasammaleelta vivahtaviin caprihousuihin? Onko joteski trendikkäämpää ja hienompaa syödä makaroni nuudelina? Elääkö kirja ja voiko kuumahierretty, kloorivalkaistu tuote yleensäkään elää? Elääkö ihmiskuntamme siihen saakka, että auringosta tulee väistämättä valkoinen kääpiö? Mitkä olivat Aleksis Kiven viimeiset sanat? Miks..."
Tässä vaiheessa runoilija Into heilautti kättään sen merkiksi, että nyt rupeaa jo pikku hiljaa riittämään.
Lopetin litaniani siihen, vaikka olin vasta pääsemässä alkuun.
"Nooh...ihan hyviä kysymyksiä. Mutta se tärkein puuttuu." Into sanoi.
"Mikä?"
"Kuka murhasi Niina Nyyssölän?"
Hätkähdin kuin sika pistettynä.
"Siis hei, mitä se minulle muka..."
"Tsot tsot Hietanen. Kyllä minä tiedän." Into osoitti minua terävästi etusormellaan. "Sinulla on nyt päälläsi suuri suru."
"Mitä helvettiä." Olin hämmästynyt. En ollut huudellut suhteestani Niinaan näille parhaille kavereillenikaan. Pete Rasmussen oli ymmärtääkseni lähipiiristäni ainoa, joka tiesi asiasta jotakin.
"Älä nyt yritä." Into laski osaaottavaisesti kämmenensä olkapäällení. "Siitä on on jo joku kuukausi, kun sinä uskouduit minulle. Tällä samaisella tiskillä. Olen pahoillani menetyksesi vuoksi. Se on niin julmaa ja epäoikeudenmukaista. Jumalat ovat nykyään ihan liian usein paskalla. Ei ne puutu koskaan mihinkään. Vaikka se olisi niiden duuni. Ainoo duuni. Siis puuttuminen ja välittäminen..."
"Olet oikeassa. Ei jumalat puutu. Ei ne välitä. Välitykset täysin päin persettä. Niin kuin Rooman paavin Pope-mobilessa..." Laskin leukani.
Join olueni hitaasti loppuun. Juttelimme niitä näitä. Hienotunteisena miehenä Into ymmärsi olla puuttumatta enää tällaiseen liian kipeään aiheeseen.
Lähdin pois. Into jäi tiskille tilailemaan seuraavaa lyhyttä lasiaan. Istuin autoon. Soisalo starttasi vasta viidennellä yrittämällä.