Liehu, Heidi

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

Kuva: WSOY kuva-arkisto

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Elämäkertatietoa

Heidi Liehu (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija, filosofian tohtori ja teoreettisen filosofian dosentti. Hän on julkaissut runoja, romaaneja ja filosofisia teoksia, joista tunnetuin on yli tuhatsivuinen naisfilosofinen teos Perhosten valtakunta. Liehu kirjoitti ylioppilaaksi 1986, valmistui filosofian kandidaatiksi 1988 ja lisensiaatiksi 1989. Hän väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 22-vuotiaana, Esa Saarisen oppilaana. Liehun vuonna 1990 tarkastettu väitöskirja käsitteli Kierkegaardin filosofian suhdetta Hegelin metafysiikkaan. Hän on vapaa kirjailija ja runoilija ja asuu tätä nykyä Porvoossa.

Lukukeskus

---


Vanhemmat: rovasti Jouko Liehu ja kirjailija Rakel Liehu

Opinnot:
ylioppilas 1986, filosofian kandidaatti 1988, filosofian tohtori 1990

Liehu on teoreettisen filosofian dosentti. Hän työskentelee vapaana kirjailijana ja runoilijana Porvoossa.


Palkinnot:
Taiteen keskustoimikunnan myöntämä viisivuotinen apuraha 2000-2004
Olvi-säätiön kirjallisuuspalkintoehdokas 2000

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

väitöskirja:
Søren Kierkegaard's theory of stages and its relation to Hegel
Societas philosophica Fennica 1990

Filosofisia tietokirjoja:
Kirsikankukkia - alaviitteitä. WSOY 1993
Perhosten valtakunta - manifesti viimeisestä tulevaisuudesta. Sphinx 1998
Vasen oikea vasen oikea - uuden maailmankauden kynnyksellä. Sphinx 2000
Ihmisestä, jumaluudesta ja onnesta. Sphinx 2002
Ihminen ja terroristi. Sphinx 2004
Ihana Kristus. Kirjapaja 2006
Kultainen varis - pienoisesseitä. Kirjapaja 2008

Tekstinäyte


934. Jos miehinen maailmankuva korvautuu tasa-arvoisella, globaalin maailmankokonaisuuden politiikka muuttuu valtapolitiikasta - millaiseksi? Rakkauden politiikaksi? Ihmiskunnan historia on sotien historia. Miesvaltainen maailma on tarvinnut sotaa perustakseen, miesvallan oikeuttajaksi, fyysisen ylivoiman kuvaksi. Rakkauden politiikka kuulostaa juuri siltä - unenomaiselta, toteutumattomalta unelmalta.
Millainen olisi maailma, jossa ihmisen ei tarvitsisi enää koota materiaa valtansa ja oikeuksiensa takeeksi; jossa omistus ei määräisi hierarkkista statusta yhteisössä? Mikä 'statuksen', mikä identiteetin tuolloin määräisi? Mahdollisimman vähäinen omistus? - tuon mahdollisimman vähäisen materian omistuksen merkitessä ehkä mahdollisimman suurta valtaa hallita vallanhalunsa, mahdollisimman suurta subjektiivista objektiivisuutta, intohimoista 'neutraaliutta', halua varjella luontoa tuhoutumasta, sen varoja ehtymästä.
Subjektius ei merkitsisi alistamisen subjektiutta, alistajan, omistajan, hallitsijan subjektiutta, joka on ollut entinen hierarkkisen yhteiskunnan subjektiuden pohjimmainen merkitys, vaan hellijän, hoivaajan subjektiutta, jolle objektia ei edes ole. Tuo vallaton subjektius merkitsisi nimenomaan subjektiutta, jolle jokainen entinen 'objekti' olisi subjekti, jopa kivi, pilvi, meri - jota toinen subjekti, toinen ihminen, kivi, pilvi voisi kuunnella.
Olisiko mahdollisimman ihaillussa asemassa ihminen, joka ei omistaisi mitään, joka omistaisi maailman täydellisesti - toisille.
Olisiko ihailluin se ihminen, jolla ei olisi lainkaan valtaa entisessä merkityksessä? vain suurinta, itsensä hallitsemisen valtaa, valtaa hallita oma halunsa nauttia muiden kustannuksella. Olisiko ihailluin ihminen se, jolla ei olisi minkäänlaisen väkivallan halua, ei valtaa painaa ydinaseen laukaisevaa kosketinta? Miten ihminen tuolloin kukistaisi itseensä kohdistuvan väkivallan? - Sitä ei edes olisi - sen ainoan asenteen ansiosta, joka voi kukistaa vihan, jättää vastaamatta siihen.
Jos tuo maan päälle laskeutunut taivas toteutuisi, se olisi toisenlaisen uuden valtakunnan kuva, ei taivaallisen, vaan maallisen - paratiisin josta ei olisi karkotusta miehisen jumalan hallitsemaan miesvaltaiseen maailmaan. (Ehkä käärme, tuo viaton matelija, on ollut symbolisella tasolla se kaikkein riistetyin luonnonolento.)
Ja suurin kuningas olisi suurin palvelija, suurin vallankäyttäjä vapaaehtoinen orja, onnellisin subjekti olisi se joka lisäisi toisten onnea eniten, suurin omistaja se joka omistaisi vähiten. Identiteetiltään vahvin subjekti, ihailluin, rakastetuin subjekti olisi se joka objektivoisi vähiten - joka kuuntelisi, rakastaisi eniten.

935. Taivas, joka maan päälle laskeutuisi olisi tämänpuoleisen transsendenssin maailma. Ei vain ihmisen valtakunta - sen pyhimyksiä olisivat myös meret, kuuset, madot, pääskyt, käärmeet, sen transsendenssin kuvia ihmisjumaluuden ohella yhtä lailla perhos- ja käärmejumalat.
Materialistinen luonnonriiston maailmankuva murtuu vanhan metafysiikan mukana; mutta materiaalisen henkistyessä ihminen löytää itsensä materiana muun materian ohella, henkenä muiden henkien ohella: maailmantuhon jälkeisen hengen valtakunnan, olemattomuuden eteerisen valtakunnan korvaa materiaalisen hengen valtakunta - hengen, yhtä lailla käärmeen, ihmisen, laakson kuin lehmuksen.

936. Pyhää on se minkä vuoksi voi uhrautua, kuten rakkaus. Kun suurin valtias on rakkauden orja, omasta onnestaan uhraaja, jonka onni vain kasvaa tuon uhrauksen myötä, ihmisen valtaa juhlivan pyhän tuonpuoleisen korvaa tämänpuoleinen transsendenssi - jokaisen yksityisen ihmisen henkilökohtainen rakkauden-uhri maailmankokonaisuuden, maan muiden juhlivien asukkien hyväksi.

*

937. Ehkä 'alunperin' oltiin oikeassa kun väitettiin filosofian olevan parhaimmillaan viisauden, totuuden rakastamista. Sillä on mahdollista, että 'totuudesta' on puhuttava uudelleen, tunteella, sikäli mikäli tuo totuus halutaan säilyttää, totuuden kysymys.
Ja vaikka ihminen ei enää alkuperäistä totuutta, läsnäoloa sanojen takaa tuon totuuden perinteisessä tiedollisessa mielessä usko löytävänsä - totuutta voi yhä rakastaa, sen merkityksen voi tuntea...

938. On etsitty jotain hyvin kaukaa... Mitä suurempi on tieto, sitä kauemmas kaikki katoaa; sitä kauemmas galaksiin ja hiukkasten syvyyksiin.
Mutta voi olla, että kaartuvan kaikkeuden kaukaisimmasta kolkasta, ulottuvuuksien äärimmäisestä pisteestä löytyy tämä maailma...

939. Voiko totuus siis olla sittenkin olemassa? mutta aivan toisessa merkityksessä kuin tiedettiin? auringon kuvajaisten pelloille ikkunoihin pirstaloitumisen keltaisessa merkityksessä, metsien tummina huumaavan huojunnan kultaisessa merkityksessä, unohtumattomien kurkien taivaallisen auran merkityksessä sekä aalloilla keikkuvan leikkivän valon ja keskeytymättömien hämärän sulien kaikkialle leviävien lentävien metsien merkityksessä, hiljaa levittäytyvän tihenevän hämärän sekä hohtavien hiljaa kaukana kilisevien kirkkaiden purojen merkityksessä...
Merkityksessä, jonka metsät ja meret ja perhoset ovat tunteneet jo vuosituhansia, ja josta niillä on ihmiselle rajattomasti lisää kerrottavaa.
Sillä vaikka kieli ei voi kertoa koko totuutta, pätee tämä tietyssä mielessä vain tietyssä tiedetyssä mielessä; eräässä toisessa ja paljon tunteikkaammassa mielessä 'totuus' voi sittenkin 'olla olemassa', mutta ehkäpä ei tunnetussa tiedollisessa mielessä, vaan kuten sanottua hieman tunteikkaammassa mielessä, mutta tuo tunteikkaampi totuuden mieli saattaa olla näennäisen ristiriitaisesti paljon tiedollisempikin mieli... Ja voi olla, että tuo totuus herää henkiin, vielä kerran; voi olla että totuus nousee ylös jälleen tai kostuu, tai miten vain halutaan; herää henkiin, mutta pysyäkseen maan päällä -
herää henkiin, ei taivaallisessa hahmossa, vaan vallan vallattomassa tuulen puuskassa, ainoassa mahdollisessa tuulen tulevaisuudessa joka jo ammoin ennakoitiin meritähtien kokouksissa meren pohjassa... Ja tuo totuus huuhtoo... uupunutta huojuvaa merisiiliä, uponnutta tähteä huojuvaa tursasta Huuhtoo huojuvaa uneliasta Tuhatvuotista Kuusta suurta yksinäistä matelijan luomisunta Huuhtoo Kaikkein hauraimman ajatuksen kauneutta...
Sillä jokainen tietää/tuntee sydämessään tämän itsestään selvän merkityksen (totuuden)?...

*

940. Mahdotonta nyt: mahdollista tulevaisuudessa.
Mahdollisuuden 'luonteeseen' kuuluu, että se voi näyttäytyä yllättäen myös siellä, missä se näytti mahdottomalta... Mahdottomuus on juuri se, mitä mahdollisuus tarvitsee pohjakseen. Ilman mahdottomuutta, jonka se voi murtaa, mahdollisuus ei olisi mahdollisuus, vapauden yllättävä ilmentymä.
Tulevaisuudesta voi olla vain kaikuja - kaikuja siitä, mitä siitä sanotaan, mitä sinne huudetaan.
Tämän 'totuuden' yksinkertaisuutta ei tule väheksyä, sillä on yksinkertaista ja viisasta elää.

941. Utopia ei tarkoita välttämättä utopiaa haaveen merkityksessä.
Utopia ei ole enää nykyhetken näkökulmasta haave paremmasta tulevaisuudesta, vaan haave tulevaisuudesta ylipäätään.
Tietyssä mielessä tasa-arvoinen tulevaisuus näin ollen on nimenomaan utopia, sillä se on tulevaisuutta, ja juuri tulevaisuuden nimissä se on haave.

942. Tiedon aseistaan huolimatta, tunteellisessa mielessä, ihminen on nyt aseeton sisiliskon edessä, oman itsensä edessä, auringon edessä.
Ja voi olla, että ainut parantava rohto, ainut sisiliskon, pilvet, joet parantava lääke ovat ihmisen kyyneleet.
Ja loppujen lopuksi, mikä olisikaan huimaavampaa kuin kaikkein suurimman pelon vallatessa mielen, kaikkein kirkkaimman salaman leimahtaessa taivaalta, huomata sen salaman valaisevan, paljastavan jonkin sanomattoman tutun, jonkin sanomattoman, joka tuntui jo aikoja kadonneen, ja joka sittenkin oli vielä olemassa, eikä ainoastaan ollut 'olemassa', vaan enemmän, tulemassa; oli rakkautta...


Perhosten valtakunta - manifesti viimeisestä tulevaisuudesta. Naisfilosofinen kulttuurianalyysi ja utopia. (1998)

Luopua kehostaan, sen vajavuuksista/
luopua kivuista, huolesta, pimeästä/
ei ole vaikeaa/
mutta nuo omenankukat/
ja nuo asterit/
liiterin punaisen seinustalla –/


(Teoksesta Kultaiset tikapuut, WSOY 2008)