Koivisto, Hannu

Ranskan pehmeä multa. Ottakoon se sinut omakseen, María, osaksi itseään. Ranskan pehmeä multa ja muheva maa vaan en minä.
Itkevä isäsi arkkusi äärellä? Hempeä ajatus. Kai joku sentään itki?
Minä en itkenyt, kun kuulin Marían kuolleen. Olin turta. Elin vain puoliksi. Jalkani olivat tunnottomat eivätkä liikkuneet. María kuoli? Samantekevää. Tunsin itsenikin kuolleeksi.
María kuoli? Suljin ajatuksen pois mielestäni. Päätin unohtaa, että sellaista ihmistä oli koskaan ollutkaan. Aivan ajattelematta - vaistonvaraisesti - tajusin tuskan, joka muistamisen mukana olisi tullut. Siksi unohdin.
Elin vuosia unohduksen kultaamassa merkityksettömyydessä: hengitin, söin, join, nukuin, ulostin. Ajatukseni olivat välinpitämättömän kevyet.
Sitten tuli tämä yksi ainoa kuutamoinen yö, joka ei anna minun nukkua - ja tuskani on jälleen läsnä. Missä se oikein on piilotellut kaiken kuluneen ajan?
Unohdus onkin kuin vesi ja tuska kuin pinnan alle painettu korkki. Vai mistä minuun pulpahti tämä äkillinen ihmisenkaipuu? Vedestä kai, syvältä pinnan alta. Mieluummin minä olisin käyttänyt veteni hukkumiseen, en tällaiseen kaipaamiseen, muistelemiseen, liikuttumiseen.
Koskettelen valokuvaa. Sormeni eivät tunne Marían lämmintä kehoa, eivät pehmeyttä hänen hiuksissaan. Ei syy sormien ole, ei valokuvankaan. Syy on ajan.
Tai syy on kuutamon. Se minut sai yhtäkkiä haaveilemaan menneestä, kaivamaan esiin pölyttyneen valokuvakansion kahdentoista vuoden takaa. Ensimmäinen yöni Marían kanssa, kuu joka silloinkin oli sama. Sen jälkeen kaikki ne hetket, jotka olin jo ehtinyt unohtaa - yksi toisensa jälkeen. Muistaminen kirveltää.
Tämä kuutamo minut tekee tuskaiseksi, levottomaksi.
Keskuksen psykologi käski minun hakeutua ihmisten pariin. Pidin häntä tyhmänä. Mitä ihmiset minulle olisivat voineet antaa? Sääliä? Hössöttävää huolenpitoa? Mitä minä sellaisella? Mitä minä harrastuksilla? Sanoin hänelle, että onhan minulla yksi harrastus. Otan valokuvia yksiöni ikkunasta. Tapaanhan minä ihmisiä. Afrodite käy minua hoitamassa. Oraakkeli käy luonani pelaamassa shakkia. Eikö se muka riitä?
Psykologi ei vastannut mitään. Katseli vain minua, kuin olisi tuijottanut suoraan sisääni.
María kuoli? Vietän yötäni valveilla täyden kuun kajossa. Hiljaisuus on syvä. Ei ketään jota koskettaa. Ei ketään joka koskettaa. Kuin kuolema hiipisi liki.
Se on niin kuin nauru, jota ei koskaan kuulu. Niin kuin hellä sana, jota kukaan ei lausu. Niin kuin sipaisu, jota yksikään sormenpää ei nouse poskelle vetämään.
Minäkö muka nautin ikävässä rypemisestä? Psykologi antoi minun ymmärtää ajattelevansa niin. En minä nauti. Minähän yritän unohtaa ikäväni, torjua sen, kieltää sen. Miksei kaksitoista sittenkään ollut kylliksi unohtamiseen?
María kuoli? Tietysti minä muistan onnettomuuden joka ainoa kirottu hetki, vaikka utelijoille valehtelisin mitä vain. Joka aamu, kun herään ja kysyn itseltäni, miksi minun jalkani eivät kanna. Ja joka päivä, kun aurinko paistaa yksiöni ikkunaan enkä minä pysty nousemaan lähteäkseni ulos kävelemään. Ja joka ilta, kun kelaan itseäni pyörätuolissa huoneeni pientä lattiaa edestakaisin niin kuin eristysselliin suljettu vanki ravaa nurkasta nurkkaan ahtaassa kopissaan välttääkseen tylsistymisen. Ja joka yö, kun näen painajaisia joilla on Marían kasvot.
Mutta en minä itke. Suru on liian raskas kyynelten tulla läpi.
Torkun tuolissani yön loppuun. Päivä koittaa, mutta minulla ei ole muuta tekemistä kuin katsella ikkunaa ja ajatella. Avaan ikkunan ja annan kirpeän kevätaamun virrata sisään.
Nostan käteni, jotta tuntisin hennon tuulen. Annan ajan virrata tuulen mukaan läpi sormieni. En halua muistella enää.
Ajan virrassa leijuvat monet sanat, jotka opin, kun olin kolmivuotias. Silloin luulin ymmärtäväni niiden merkityksen. Nyt ne lipuvat käsittämättöminä möhkäleinä, valuvat sisällöltään tyhjiin. Sanon niille hyvästit.
Tuska, kosketus, aika, kaipaus, elämä, minä.