Kosonen, Otto
Tekstinäyte
Seuraavat yöt kuluivat heiltä koettaessaan sammuttaa sielujensa polttavaa, toistensa janoamista. Päivät kävelivät he rinnakkain tuoksuvilla, auerta savuavilla kanervaniityillä, kylpivät merenhiekassa taikka helmeilevän meren sylissä, ja aika kului nopeasti, kuin autuaassa riemussa, ilman kysymyksiä menneisyydestä, ilman selityksiä, ilman lupauksia tulevaisuudesta. Kerran kysyi Jussi:
- Rakastatko sinä minua, rakastatko yhtään minua, rakastatko?
- Entä sinä minua, valloittajani? Ja hän hymyili omituista, mitään sanomatonta, mutta kaikkea aavistelevaa hymyänsä. Ja sitten he eivät kysyneet mitään, eivät mitään.
Kerran olivat he jälleen metsässä. Kanerva tuoksui punaista, mettä pihtävää kukintaansa. Joskus heidän täytyi ummistaa silmät ja hengittää syvään. Niin raikasta oli ilma, niin huumaavaa. Ja he kulkivat kauas yli kankaiten, aina siksi, että metsän takaa avautui heidän eteensä tuntematon avoin merenranta.
[Kaupunki ja armas kotikylä. Näytelmä 1930, s. 64-65]
- Entä sinä minua, valloittajani? Ja hän hymyili omituista, mitään sanomatonta, mutta kaikkea aavistelevaa hymyänsä. Ja sitten he eivät kysyneet mitään, eivät mitään.
Kerran olivat he jälleen metsässä. Kanerva tuoksui punaista, mettä pihtävää kukintaansa. Joskus heidän täytyi ummistaa silmät ja hengittää syvään. Niin raikasta oli ilma, niin huumaavaa. Ja he kulkivat kauas yli kankaiten, aina siksi, että metsän takaa avautui heidän eteensä tuntematon avoin merenranta.
[Kaupunki ja armas kotikylä. Näytelmä 1930, s. 64-65]