Lapsena olin aloitekykyinen. Tein pieniä näytelmiä, joita esitimme aikuisille. Sepittelin tarinoita keijuista, peikoista ja muista olijoista. Kahdentoista ikäisenä yritin kirjoittaa romaanin kalastajan tyttärestä, mutta kokemuksen puutteesta johtuen siihen tuli vain muutama lause: Johanna oli kalastajan tytär ja he asuivat isänsä kanssa autiolla saarella. Heillä ei ollut mitään muuta syötävää kuin kalaa.
Aikuisena ja naimissa kirjoitin pöytälaatikkoon käsikirjoituksia. Siellä ne olivat vuosikymmeniä. Kirjoitin myös satuja Koitto-lehteen, tarinoita Terveyslehteen ja kymmeniä runoja, joita julkaistiin eri lehdissä. Mielessä kaihersi kuitenkin oikea romaani. Innoittajani oli De la Rochen kartanosarja Jalna. Sen luin moneen kertaan ja aivan kuin elin henkilöiden keskellä.
Sitten tuli ensimmäinen kirjani, ei kuitenkaan mikään näistä laatikoissa lojuneista, vaan aivan uusi. Reipas tyttö saa paikan. Karisto julkaisi sen vuonna 1987. Siihen tein jatko-osia aina vuorotellen jonkin muun tarinan kanssa.
Myös noista pöytälaatikoissa lojuneista käsikirjoituksista tuli julkaistuja kirjoja. Elämän palapeli, Sydän tietää paremmin ja Olet minun, Annika.
Makuasioita:
Olen aina ollut innokas elokuvien ystävä. Muutettuani Helsinkiin vain seitsemäntoista ikäisenä kävin ahkerasti elokuvissa, sen kun rahat antoivat myöten. Tiesin melkein kaikki näyttelijät, kotimaiset ja ulkolaiset. Vielä nykyäänkin saatetaan kysyä minulta, tiedätkö kuka se ja se näyttelijä on. Tai tiedätkö kenen kanssa se ja se on naimisissa.
Pari kolme vuotta sitten minua liikutti erityisesti intiaanien elämästä, eri heimoista ja kulttuurista kertova elokuvasarja. Sen oli tietääkseni tehnyt ja myös selosti Kevin Costner pehmeällä äänellään. Ja olen myös nähnyt hänen elokuvansa Tanssii susien kanssa monta kertaa enkä kyllästy katsomaan sitä edelleenkään.
Historia on myös kiehtonut minua aina. Koulussa sain siitä parhaat numerot. Jos olisin elänyt jonain historiallisena henkilönä, olisin mieluummin ollut maailmaa mullistava rauhan tekijä. Tai sairaanhoitaja Florence N., hoivaamassa taistelukentillä kuolevia ja pahoin loukkaantuneita sotilaita.
Mikä minua ärsyttää:
Ihmisten itsekkyys ja oman hyvän tavoittelu. Lapset, joita kaltoin kohdellaan. Heillä ei ole valtaa puolustaa itseään eikä oikeuksiaan. Samoin on vanhusten, joilla ei ole varaa ostaa parasta palvelua. Joskus tuntuu, että heidät pitäisi sulkea johonkin pois silmistä, jotta paremmassa asemassa olevien ei tarvitsisi kärsiä huonoa omaatuntoa.
Myös eläinten kohtelu. Luin juuri millaisissa oloissa broilerikanoja kasvatetaan. Valot palavat yötä päivää, jotta kanat pysyvät hereillä ja syövät kaiken aikaa kasvaakseen muutamassa viikossa teuraskuntoon. Myös munivilla kanoilla on sama kärsimys. Nokkivat toisiaan verille hermostuessaan ahtaisiin oloihin. Ei ole onnellista eläinten elämä. Missä ovat pihamaalla kuopsuttavat kanat tai isoissa aitauksissa tonkivat possut, jotka onnellisina rojahtavat heinikkoon kyljelleen?
Mieluisin paikka maailmassa:
Kotimaassa tietenkin lapsuuteni kotikylä. Metsät vuoret ja kotijärven liplattavat laineet. Maailmalla ehkä Australia, siellä tuntuisi olevan ilmavuutta ja monia eksoottisia eläimiä sekä alkuperäisasukkaat aboriginaalit, joita olen nähnyt televisiossa.
Lähteitä ja viittauksia