Leskinen, Leena

Kirjoitan nuorille ja aikuisille. Lastenkirja on mielestäni suurin haaste, haluaisin kirjoittaa hyvän kirjan; huonoja julkaistaan aivan liikaa. Ihailen Astrid Lindgrenin ironiaa ja huumoria. Luin lapsilleni Peppiä ja Ronja Ryövärintytärtä ja ihastuin joka kerta yhtä paljon kuin he.

Nyt minulla on (joulukuu 2007) työn alla viides käsikirjoitus. Olen Lyseon aikuislinjan tuntiopettaja, joten voin yhdistää kirjoittamisen ja sosiaalisen työyhteisön samaan päivään. Leipä perheelle tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta aikuisille - se on hyvin palkitsevaa. Olen myös 80-luvulla opettanut Yhteiskoulussa kuvataidetta - haaveilin lukioaikoinani kuvataiteilijan ammatista.

Olen kirjoittanut ja kirjoitan monenlaista tekstiä, se pitää vedossa. 80-luvulta alkaen olen naputellut kolumneja ja taidearvosteluja kirjoituskoneella, nykyään kirjoitan tilaustöitä, arvosteluja, arvioita teksteistä oman käsikirjoituksen lisäksi - jäykän kirjoituskoneen tilalla vain on "läppäri".

Elämä on kirjoittamisen arvoista.


PAREMPI MYÖHÄÄN


Synnyin kirjailijaksi myöhään, vasta 44-vuotiaana, kun esikoisteokseni Eurotarinoita julkaistiin. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut siihen mennessä.

Oikeastaan olin jo kymmenvuotiaana ajatellut haluavani kirjailijaksi, mutta toive jäi kaiken muun alle - aika oli hiekkaa, ja hiekka aikaa, vuodet täyttyivät, lapset syntyivät. Kirjoitin pöytälaatikkoon mutta vakavissani. Postilaatikosta taas löytyi kustantamojen bumerangipostia, mutta joskus oli melkein jalka kustantamon oven välissä. Oli marginaalimerkintöjä, kannustavia kehotuksia jatkaa.

Kirjoitin kolumneja, ne olivat palkitsevia. Kuvallisia juttuja, joissa saattoi kokeilla metaforien kestoa, lyyristä sointia, rakennemalleja, ytimen etsimistä. Kirjoitin kuvataidearvosteluja ja kirjoitan yhä. Ryhdyin aikoinaan siihen hommaan, kun pyydettiin. En ollut ajatellut koskaan ryhtyväni kriitikoksi mutta huomasin ryhtyneeni. En ajatellut opettajaksi rupeamista, mutta sekin olen.

Kaikki tukee kirjoittamista, on osa kokonaisuutta, joksi olen vähitellen tullut.

Kun olin lukiossa, kuvittelin ryhtyväni kuvataitelijaksi ja - salassa - elokuvaohjaajaksi. Maalasin vimmatusti ekspressionistien tyyliin huonosti valaistussa huoneessani Lightnin´ Hopkinsin suoltaessa bluesia Philipsin levysoittimesta. Pääsin ylioppilaaksi, lähdin Uppsalaan töihin vårdbiträdeksi enkä mennyt Ateneumin pääsykokeisiin.

Huomasin opiskelevani suomea ja kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. Se tuntui ihan hyvältä. Yliopistocampus oli kaunis, oli syksy, vaahteranlehdet leijailivat maahan oranssinpunaisina.

Nyt minulla on perhe. On puoliso, kolme mainiota koulupoikaa. On vanha kissa (20 v.) ja nuori (1 v.), emo, joka juuri synnytti viisi jälkeläistä. (Tarjoaisin kissanpentua hyvään kotiin...) Tämä on tilanne nyt, tätä kirjoittaessani 23.11.2004. Voin tehdä niitä asioita, joista pidän oikeasti. Kirjoittaa, opettaa kirjoittamista. Sentata lehteen. Olla kirjoittamisen sekatyöläinen. Olla äiti, rakastaa, katsoa lasten varttumista, kauhistella maailman kaikkien äitien tavoin ajan kulumista.

Päivisin heräilen, juon kahvia, tuskailen, sisustan, kastelen kukkia, ihailen marraksen tummentamaa maisemaa, jonka lumi äkkiä valaisi, kuuntelen Rahmaninovin biisin, kirjoitan, nousen tietokoneelta pois, luen opiskelijoiden tekstejä, saan ideoita sanomalehdestä, kuuntelen radiouutiset, tirautan itkut, odotan poikiani koulusta, teen heille pizzaleipiä, keitän kahvia, keitin kurluttaa, kipaisen lähikaupassa, lähden opetushommiin, tulen töistä, olen väsynyt, katson ideakirjani yhtä sanaa, menen odottamaan unta. Elämä on seikkailu.

(Sanojen aika)


Motto: "Rakkaus on tärkein"

Makuasioita:

Unohtumattomat taide-elämykset: Chopinin valssit, Rahmaninovin ja Skrjabinin yltiöromantiikka, Savonlinnan oopperajuhlat, Inessa Galanten mezzosopraano, Neil Young, Motown Soul, Rakkauden haudalla Helmiä ja sikoja -elokuvasta, Chaplinin poika, Sauran Carmen, Altmanin Thieves like us, Kieslowskin Sininen, Helsingin ARS -85, Kirsi Neuvosen "puvut", Frida Kahlon omakuvat, Leena Luostarisen "leijonamaalaukset", Bunuelin Viimeinen henkäykseni, Lindgrenin Ronja Ryövärintytär lapseni kanssa luettuna, Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys, Atwoodin Orjattaresi, Saarikosken Asiaa tai ei, Mukan Maa on syntinen laulu, Konkan Talvi Ravennassa, Pimenoffin Loistava Helena, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu ja muut tiitiäiskirjat... (lista jatkuu päässä)

Fiktiivinen henkilö johon voisin samastua: Louise M. Alcottin Pikku naisten Jo, josta tuli kirjailija ja joka leikkautti pitkän lettinsä saadakseen perheelle ruokarahaa.

Mieluisin paikka: kotona takan ääressä korituolissa kissa sylissä, lasten äänien ympäröimänä, maailmalla: italialaisella piazzalla iltapäiväauringossa terassituolissa.

Kiehtova aikakausi: nykyisyys on minusta kiehtovinta, mutta jos historiaan pitää mennä, niin sitten 1920-luvun Suomeen Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin häntäkärpäsenä jazzin paukkuessa, viinin läikkyessä kristallilaseissa, dadaistien lukiessa manifestejaan.

Asiat ja ilmiöt, jotka ärsyttävät: lehtipuhaltimen kamala vonku, joka alkaa kaduilla, kun aamu-uninen yrittää jatkaa uniaan (missä ovat haravat?), sadat ja tuhannet maahan syljetyt purkat, jotka kirjovat kadut rumiksi.