Toiviainen, Jorma
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Fimic
Tekstinäyte
Mökillä isä kaivoi lopulta esiin salaperäisen nenäliinakäärönsä ja karisti saaliin varovasti pöydällä olevaan lasiseen tuhkakuppiin.
Herra Frisku huokasi nautinnollisesti ja Laaban sekä äiti pettymyksestä, kun tuhkiksen pohjalle tuli muutamia pieniä kivenmuruja.
- No, sanoi isä kysyvästi.
Herra Frisku huokasi nautinnollisesti ja Laaban sekä äiti pettymyksestä, kun tuhkiksen pohjalle tuli muutamia pieniä kivenmuruja.
- No, sanoi isä kysyvästi.
- No, sanoi herra Frisku kysyvämmin.
- Niin, kysyi Laaban.
- Että mitä, jatkoi äiti. - Kannattiko taskunpohjalla olevan hiekan takia nyt esittää moinen näytelmä?
Isä ja herra Frisku katsahtivat toisiinsa ja Laaban oli aivan kysymysmerkkinä, sillä hän oli tottunut luottamaan isän ja pikkuveljen vaistoihin. Sitten isä rullasi ylös mökin isoa ikkunaa varjostaneen valoverhon ja nosti tuhkakupin vasten valoa niin, että murut tuhkakupissa alkoivat kimallella.
- Kultaako, henkäisi Laaban.
Isä ja herra Frisku nyökkäsivät ja puhkesivat mahtavaan nauruun, johon yhtyi kohta myös Laaban.
Äiti oli vielä aivan ulalla katsellessaan miesväkeään, joka alkoi hyppiä piirissä keskellä olohuoneen lattiaa kuin tonttujoukko.
Äiti meni ja otti tuhkakupin käteensä.
Hän tarkasteli sitä epäuskoisena valoa vasten ja jupisi sitten kuin puoliksi itsekseen:
- Kultaa. Kai se on uskottava.
Sitten hän meni piiriin mukaan.
Kun kaikki olivat hyppineet väsymykseen asti, he istahtivat hikisinä pöydän ympärille ja alkoivat tuijottaa lumoutuneina saalistaan.
- Mistä te noita löysitte, kysyi äiti ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.
- Sieltä ylhäältä, sanoi herra Frisku, ennen kuin isä ehti sanoa mitään.
- Mikäköhän noitten hippujen arvo voisi olla, laskeskeli jo Laaban, laskumiehiä kun oli. - Jos tietäisi kullan kilohinnan, niin siitä sen saisi aika kätevästi.
- Entäs sitten, esitti äiti aiheellisen kysymyksen. - Mitä tästä nyt seuraa?
Isä oli pitkään hiljaa ja miettiväisen näköinen.
Sitten hän puhkesi puhumaan, eikä tarvinnut olla suurikaan sielutieteiden asiantuntija huomatakseen hänen ääneensä kätkeytyvän suuren innostuksen.
- Kas, kun minä ajattelin näin, hän sanoi. - Että siirretäänkin niitä muita retkiä tuonnemmaksi, joita oltiin suunniteltu ja ruvetaan etsimään tätä lisää.
Isä otti tuhkakupin käteensä ja pyöritteli siellä olevia kultajyviä.
- Luuletko, että niitä saattaisi löytyä lisääkin, epäili äiti.
Pojat olivat innoisssaan isän esittämästä suunnitelmasta.
- Totta kai, sanoi Laaban.
- Miksei löytyisi, huudahti herra Frisku äidin epäilyksistä melkein pahastuneena. - Löydettiinhän me nuokin aivan sattumalta ja jos aletaan katsoa tarkemmin, varmaan löytyy lisää.
- Itse asiassa me jo matkalla näimmekin muutamia hippuja, jatkoi isä. - Silloin kun otimme teitä kiinni.
- No sitten ei muuta kuin toimeen vaan sanoi, Laaban. - Täytyy muuten soittaa johonkin pankkiin ja kysyä kullan hinta. Onkos täällä pankkia?
(Herra Laaban ja herra Frisku sekä Lapin aarre 1989)
- Niin, kysyi Laaban.
- Että mitä, jatkoi äiti. - Kannattiko taskunpohjalla olevan hiekan takia nyt esittää moinen näytelmä?
Isä ja herra Frisku katsahtivat toisiinsa ja Laaban oli aivan kysymysmerkkinä, sillä hän oli tottunut luottamaan isän ja pikkuveljen vaistoihin. Sitten isä rullasi ylös mökin isoa ikkunaa varjostaneen valoverhon ja nosti tuhkakupin vasten valoa niin, että murut tuhkakupissa alkoivat kimallella.
- Kultaako, henkäisi Laaban.
Isä ja herra Frisku nyökkäsivät ja puhkesivat mahtavaan nauruun, johon yhtyi kohta myös Laaban.
Äiti oli vielä aivan ulalla katsellessaan miesväkeään, joka alkoi hyppiä piirissä keskellä olohuoneen lattiaa kuin tonttujoukko.
Äiti meni ja otti tuhkakupin käteensä.
Hän tarkasteli sitä epäuskoisena valoa vasten ja jupisi sitten kuin puoliksi itsekseen:
- Kultaa. Kai se on uskottava.
Sitten hän meni piiriin mukaan.
Kun kaikki olivat hyppineet väsymykseen asti, he istahtivat hikisinä pöydän ympärille ja alkoivat tuijottaa lumoutuneina saalistaan.
- Mistä te noita löysitte, kysyi äiti ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.
- Sieltä ylhäältä, sanoi herra Frisku, ennen kuin isä ehti sanoa mitään.
- Mikäköhän noitten hippujen arvo voisi olla, laskeskeli jo Laaban, laskumiehiä kun oli. - Jos tietäisi kullan kilohinnan, niin siitä sen saisi aika kätevästi.
- Entäs sitten, esitti äiti aiheellisen kysymyksen. - Mitä tästä nyt seuraa?
Isä oli pitkään hiljaa ja miettiväisen näköinen.
Sitten hän puhkesi puhumaan, eikä tarvinnut olla suurikaan sielutieteiden asiantuntija huomatakseen hänen ääneensä kätkeytyvän suuren innostuksen.
- Kas, kun minä ajattelin näin, hän sanoi. - Että siirretäänkin niitä muita retkiä tuonnemmaksi, joita oltiin suunniteltu ja ruvetaan etsimään tätä lisää.
Isä otti tuhkakupin käteensä ja pyöritteli siellä olevia kultajyviä.
- Luuletko, että niitä saattaisi löytyä lisääkin, epäili äiti.
Pojat olivat innoisssaan isän esittämästä suunnitelmasta.
- Totta kai, sanoi Laaban.
- Miksei löytyisi, huudahti herra Frisku äidin epäilyksistä melkein pahastuneena. - Löydettiinhän me nuokin aivan sattumalta ja jos aletaan katsoa tarkemmin, varmaan löytyy lisää.
- Itse asiassa me jo matkalla näimmekin muutamia hippuja, jatkoi isä. - Silloin kun otimme teitä kiinni.
- No sitten ei muuta kuin toimeen vaan sanoi, Laaban. - Täytyy muuten soittaa johonkin pankkiin ja kysyä kullan hinta. Onkos täällä pankkia?
(Herra Laaban ja herra Frisku sekä Lapin aarre 1989)