Levo, Tuula

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan omat sanat

Makuasioita:
Anton Tshehov ja Veijo Meri ovat kirjailijoita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo koulutytöstä asti. Nykyisin ovat kiinnostavaa luettavaa Kerstin Ekmanin, Matti Yrjänä Joensuun, Hannu Raittilan ja Jussi Kylätaskun romaanit.

Elämäkertatietoa

vanhemmat: Onni Johannes Levo ja Sisko Inkeri Suomela

Opinnot:
fil. kand. Turun yliopisto (yleinen kirjallisuustiede, suomen kieli, yleinen historia)
auskultointi Turun Normaalilyseossa
yläasteen äidinkielen ja historian lehtori vuoteen 1995 asti

Arvo ja ammatti:
fil. maist., lehtori

Harrastukset:
kulttuurielämän seuraaminen

Tekstinäyte

Katkelma romaanista Neiti Soldan
-------
4.

Huhtikuussa on iltapäiviä, jolloin auringonvalo on vahvaa ja kovaa. Iltaa kohden valo pehmenee, ilma tuoksuu
keväältä, koivujen vihreys on vielä vain aavistus. Keväinen ilma huumaa ihmisen helposti, kun hän on nuori, ja
ruumis on ikävöinyt kauan ja kaivannut toista niin että välillä on tuntunut kipua.
Se huhtikuinen päivä oli Aholassa juuri sellainen päivä.

Venny oli noussut vastoin tapojaan aikaisin ja sanonut lähtevänsä aamujunalla kaupunkiin. Hänen oli
käytävä Helsingissä ostamassa värejä ja maalauskangasta. Muitakin kankaita hänen piti ostaa, sillä
Aholaan oli seuraavalla viikolla tulossa ompelija. Liinavaatteiden lisäksi Vennyllä oli tarkoitus teettä Heikille
ja Jussille uusia alusvaatteita; Vainikaisen tytöillekin piti ommella housuja, koska he eivät ennen Aholaan
tuloaan olleet edes sellaisia naisten kapineita nähneet.
Venny oli lähtiessään vielä sanonut käyvänsä Arkadia-teatterissa Saimin kanssa. Mutta kotiin hän tulisi
joka tapauksessa myöhään "juoppojunalla".
Päivä oli kulunut meiltä kuin jotakin odottaen. Kun Jussi ja minä istuimme ruokapöydässä Tildan ja Himmun
kanssa - Aholassa palvelijat saattoivat välillä syödä isäntäväen kanssa - ja minä avustan Heikkiä syömisessä,
huomaan, että Jussin lusikkaa pitelevä käsi vapisee hiukan. Tilda on mennyt järjestelemään tiskaamista
kyökkiin, Himmu kantaa astioita pöydästä. Jussi katsoo minua pöydän yli. Hänen isoluomiset, vaaleansiniset
silmänsä viivähtivät minussa, minun rintamuksessani, hiuksissani, korvanlehdissäni ja huulissani.
Katson tyynesti Jussia silmiin. Välähdyksenomaisesti tiedämme kumpikin, mitä tuleman pitää - jos ei tänään,
jonain muuna päivänä tai yönä.
- Lähtevätkö tytöt viftaamaan? Jussi huutelee keittiön suuntaan. - Eikös lauantaisin ole iltamat?
Vainikaiset sisarukset kikattavat vastaukseksi, sillä heitä huvittaa Jussin sana "viftaaminen". He ovat nopeasti
omaksuneet rintamaitten tavat; täällä Järvenpäässä on mahdollisuus "käydä kylillä" kuten he sanovat ja ennen
muuta Nuorisoseuran iltamissa. Joskus sunnuntaisin heistä on huvittavaa sekin, että he pääsevät Järvenpään
asemalle "junille" eli katselemaan matkustavia ihmisiä.
Päivä kuluu iltapäivästä illansuuhun, iltaan. Toivon melkein, että minuutit ja tunnit olisivat pitempiä niin että
meillä olisi mahdollisuus olla kauemmin kahden kesken Jussin kanssa. Jussi itse istuu kamarissaan
kirjoituspöydän ääressä, rapistelee papereitaan, köhii, sytyttää paperossin yhä uudestaan. Minä puolestani parsin
ensin salin ikkunan luona Heikin sukkia ja sitten virkkaan villalangasta Vennylle hartiahuivia, jonka hän on
pyytänyt minua tekemään. Yritän keskittyä puuhiini etten olisi kaiken aikaa katsomassa kelloa. Salin kello on
Soldanien perua, valkoiseksi maalattu, siro kaappikello, jolla on ikään kuin naiselliset muodot. Siinä on
kaunis helähtävä ääni. Se koristaa nykyään Antin ja Ailin nuorta kotia.
Juomme salissa iltateetä Jussin kanssa. Heikki leikkii samovaarin hanan kanssa, kieltelen häntä lempeästi,
ettei hän polttaisi näppejään tai valuttaisi vettä pöytäliinalle. Tilda ja Himmu kolistelevat vintistä rappuja alas, he
ovat tohkeissaan, kun pääsevät taas tansseihin.
Vien Heikin huoneeseensa, riisun pojan, laitan nukkumaan. Luen hänelle hetken Topeliuksen satua Koivu ja
tähti, jonka lukemisen olen aloittanut jo iltapäivällä.
- Sinä olet niin mukavannäköinen pojan kanssa, kuulen ovensuusta Jussin matalan äänen. Jussi nojaa
kädellään ovenpieleen. Tunnen veren kohisevan päässäni ja poskiani kuumottaa, mutta jatkan lukemista, kunnes
Heikki nukahtaa.
Jussi seisoo salissa ikkunan ääressä palatessani Heikin kamarista.
- Mikä ihana iltarusko, Jussi sanoo ja alkaa kiskoa kuistin ovea auki. Ovi on tiukassa talven jäljiltä, Jussin on
käytettävä voimaansa.
- Tulepa, Tilly, katsomaan tänne, Jussi kehottaa minua kuistilta. Käyn hakemassa korituolin selkänojalta
villashaalini ja astun kuistille Jussin luo. Istun hänen viereensä avokuistin penkille. Olemme niin lähekkäin, että
tunnen hänen kosketuksensa, muistan millaiselta hän oli tuntunut Kalkkeen kamarin sängyssä täkin alla ilman
vaatteita...Jussi ottaa minun käteni omaansa, sivelee sormiani yhden kerrallaan ja laskee sitten kätensä syliini.
Järven yllä on hiven sumua, multa tuoksuu huumaavasti. Kevään hajua tuntuu kaikkialla. Sitten kuovi päästää
jostain kauempaa ilmoille niin kovan huudon, että hätkähdämme kumpikin:
- Kuoo, kuoo...kuoo, kuoo.
Ymmärrämme molemmat, miksi kuovin ääni on niin riipaiseva: se kutsuu puolisoa.
Me olemme kauan vaiti, tuntuu kuin sen hetken väreily häiriintyisi, jos jompikumpi sanoisi jotain, joka rikkoisi
pakahduttavan suloisen tunnelman huhtikuisen illan hämärässä.
Jussi ottaa kellon liivinsä taskusta ja toteaa, että juna on puolen tunnin kuluttua asemalla. Jussi silittää tukkaani,
katsoo minua silmät kosteina, poskillaan punerrusta. Hän nousee ja sanoo menevänsä pyörällä junalta tulijaa
vastaan - hän ei kutsu Vennyä nimeltä.
Kun Jussi on lähtenyt ulos, kokoilen teeastiat keittiöön huuhdeltaviksi. Minulla on kevyt olo, näinkin pienestä
onnenmurusesta minulla riittäisi haaveiltavaa vinttikamarini yksinäisyydessä tulevana yönä. Valvoisin kevätyön,
kuulostelisin ääniä alakerrasta Vennyn palattua kaupungista, muistelisin Jussia...
Mutta Jussi tulee asemalta yksin.
- Myöhästyi varmaan junasta ja jäi Mamman luo tai Järnefelteille yöksi, Jussi sanoo ja riisuu pikkutakkinsa.
- Sellainen Venny on aina ollut, hänen helmasyntinään on myöhästyä milloin mistäkin.
Olemme kahden koko talossa, vain Heikki on meidän lisäksemme kotona - niin ei ole aikaisemmin Aholassa
tapahtunut.
Siitä paikasta halaamme toisiamme ja menemme Jussin petiin hänen kamariinsa. Riisumme nopeasti osan
vaatteistamme.
- Ikävä on ollut välillä sietämätöntä, Jussi nyyhkyttää kaulaani vasten ja minä painan huuleni hänen niskaansa.
Hyväilen hänen päätään ja sanon, etten ole pystynyt olemaan ilman hänen läheisyyttään, siksi olen ollut aina
valmis tulemaan Aholaan.
- Sinä olet niin lämmin ja pehmeä, kätesi ovat niin kuin äidinkädet, hellivät, hoitelevat, hivelevät, Jussi kuiskii
korvaani. - Kun minulla on sinut, tiedän pystyväni kirjoittamaan paremmin ja paremmin, Jussi puhuu.
Olemme yhtä. Se kestää vain lyhyen ajan, sillä meidän on oltava varovaisia, koska seurausta hetkestämme ei
saa olla. Mutta silittelemme toisiamme ja suukottelemme.
Olemme vielä sylikkäin, kun pihalta kuuluu hiljaista puhetta. Jussi vetäisee housut jalkaansa ja kurkistaa verhon
sivusta ulos.
- Siskoksilla on yhteinen saattaja, Jussi sanoo huvittuneena.
Nousen ylös, pyyhin itseni. Minun on ehdittävä omaan vinttikamariini ennen kuin Tilda ja Himmu tulevat sisälle.
Juoksen jyrkät vintin raput ylös, riisuudun huoneessani häthätää. Maatessani peittojen alla viileässä kamarissani
tunnen, miten sydämeni hakkaa niin että minua huimaa. Minun on maattava yksin kuten Jussinkin, vaikka
mieleni tekisi hiipiä hänen viereensä uudestaan. Kuulen, kuinka Vainikaisen tytöt hihittelevät ohuen seinän takana;
heillä on ollut hauskaa.
Mutta minä makaan valveilla ja kertaan, mitä äsken Jussille ja minulle oli tapahtunut. Siellä Jussi makaa yksin
juuri minun huoneeni alapuolella!
Tunnen onnen läikkyvän samaan aikaan kuin varjo humahtaa ylleni. Aamulla kun Venny on palannut minun on
jälleen ruvettava teeskentelemään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ihminen on siitä kummallinen, että vaikka hän järjellään ymmärtää tekevänsä kaiken aikaa väärin ja kärsii siitä - hän kuitenkin tekee saman uudestaan ja uudestaan.

--------
Katkelma romaanista Neiti Soldan
---------
Istumme kaikki papan kamarissa aivan hiljaa. Äiti, Anni, Pauli ja pappa. Leena, Sirkka ja minä istumme hetekan
päällä. Pidän sängyn rautaisista reunoista kiinni niin kuin pelkäisin putoavani. Kaikki ovat jännittyneitä, olemme
piirongin päällä olevan toosan armoilla. Radiota on pidetty jo jonkin aikaa lämpiämässä, siitä kuuluu kohinaa.
Sitten kuuluttaja kertoo, että seuraavaksi luetaan niitten sotavankien nimet, jotka on palautettu Neuvostoliitosta.
Kuuluttaja lukee miesten suku- ja etunimet. Hitaasti. Hitaasti. Luettelo loppuu. Äiti purskahtaa itkuun ja juoksee
ylös vinttikamariimme. Tiedän, että äiti menee sänkyynsä peiton alle parkumaan.
- Ei taaskaan mitään, voi herrastekemä, Anni sanoo. - Inkeriltä menee tätä peliä hermot ihan kuitiksi. Onni ei kai
tule ikinä enää takasin.
- Nää oli viimiset vangit kun sieltä palautettiin, Pauli sanoo hiljaa, hän luulee, etten kuule tai en ymmärrä.
Kapuan raput ylös vinttiin ja menen äidin viereen. Kysyn varovasti, missä minun isäni on.
- Voivoi, likkaparka, äiti sanoo ja kiertää käsivartensa ympärilleni. - Mut onneks sää olet laps, etkä kaikkee
ymmärrä.

Leikimme Sirkan kanssa kallion päällä, Leena on koulussa. Sirkka on viiden, minä neljän vanha. Pikkuisessa
kallionkolossa on vähän sadevettä, juotamme karjaamme; kuusenkävyt ovat lehmiä ja männynkävyt kanoja.
Aikuiset Anni ja Pauli ovat pellolla, Hilkka nukkuu päiväuniaan ja pappa on hänen kanssaan sisällä. Kallion päältä
näkee kauas, omenatarhan ja kuusiaidan yli Peltomäkeen asti, jonka takana aikuiset nostavat sokerijuurikasta.
Huomaamme Sirkan kanssa molemmat tuntemattoman miehen nousevan pyöränsä päältä alhaalla pihalla.
Miehellä on yllä sotilaspusero; olen kuullut vaatetta sanottavan kesäpuseroksi, monet miehet pitävät töissä sellaista yllään.
- Toi on varmaan sun isäs, Sirkka sanoo.
- On vai?
- Varmaan on, mennään vaikka kattomaan.
Liukastelemme sateen kastelemaa kalliota alas. Mies on ehtinyt sisälle kuistin ovesta. Päästyämme kapeaan, pitkään ja hämärään sisäeteiseen näemme miehen seisovan meihin selin. Hänellä on lehtiö ja kynä kädessään,
hän katsoo silmät sirrillään mittaritaulua. Sitten hän vilkaisee meihin.
- Päivää.
Mies tekee taas merkintöjä blokkiinsa. Tuo ei varmasti ole isä, hänellä ei ole valokuvassa silmälaseja, tukka on
ihan vaalea, tällä miehellä mustat hiukset sojottavat lippalakin alta.
- Näkemiin, mies sanoo niin kuin olisimme isoja ihmisiä ja saapastelee ulko-ovesta ulos. Näemme kuistin ikkunasta miehen pää ja hartiat, kun hän jo polkee pyörällään pois päin.
- Ei se mun isä ollut, sää sanoit väärin.
Olen pettynyt, koska Sirkka on puijannut minua. Mutta Sirkka on niin vaikean näköinen, että huomaan hänen tosissaan luulleen miestä isäkseni. Kun kerran aikuiset niin usein puhuvat, että voi olla, ei sitä vielä tiedä, niitä on
kuulemma miehiä tullut pitkänkin ajan päästä sotareissulta kotiin. Sitäpaitsi, tiedän itsekin, että Leenalla on yhä kätkönsä isonkamarin astiakaapin laatikossa. Hän näytti kerran aarteensa, kun olimme kahden talviviileässä isossakamarissa. Leena avasi laatikon, ojensi kättään tummansinisten pikkulaatikoiden taakse, joissa oli mustakahvaisia haarukoita ja veitsiä.
- Kato, hän sanoi ja minä kurkistelin laatikon perälle. Siellä näkyi paperipäällysteisiä karamelleja. Pyysin niitä.
- Niitä ei oteta. Ne on Onnille. Mää olen säästäny niitä vaikka kuinka kauan. Se saa sitten kun tulee.
-----------