Voipio, Aino

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Kuolinaika

Kuolinpaikkakunta

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Nimi

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

sadut

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

sadut

Tyyppi

satukokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

satukokoelmat

Tyyppi

sadut

Tyyppi

sadut

Tyyppi

sadut

Tyyppi

sadut

Tyyppi

sadut

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

sadut

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

sadut

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

näytelmät

Elämäkertatietoa

Opinnot ja työura:

Yo Helsingin suom. yhteisk. 1901
Fil. kand 1907
Toiminut Länsi-Suomen kansankorkeakoulun, Otavan ja Itä-Hämeen kansanopistojen sekä Kotitalousopettaopiston johtajana
Kouluneuvos

Tekstinäyte

Kevättalven kelit olivat viimeisillään, kun Dunckerit saapuivat ensi käynnilleen Mäntyharjun isoon pappilaan.
Se oli iloinen tapaus, jota Cygnaeuksen perheen keskuudessa sittemmin usein muisteltiin, sitä iloisempi, kun kulunut talvi oli tuntunut tavallista pitemmältä ja ikävämmältä.
Mitään varsinaisia vastoinkäymisiä ei kodissa kyllä koko talven aikana ollut sattunut, ei surua, ei sairautta eikä toimeentulon vaikeuksia. Kalliin Tukholman matkankin oli perheen isän kukkaro onnellisesti kestänyt. Ikävyyden tunne johtui siitä, että Cygnaeus oli Tukholmasta palattuaan innostunut kasvattamaan seurakuntalaisiaan tavalla, joka hänen vaimostaan ja lapsistaan tuntui kiusalliselta ja herätti kansassa ynseää mieltä kirkkoherraansa kohtaan: hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin hävittääkseen kaikkialta seurakunnastaan taikauskon viimeiset selvästi näkyvät merkit, uhrilehdot ja pitämyspuut.
Tiedettiinhän kyllä, että tuo into johtui piispa Nylanderin suoranaisesta käskystä. Cygnaeuksen kanssa Tukholmassa keskustellessaan piispa oli tarkoin ottanut selkoa Mäntyharjun seurakunnan hengellisestä ja siveellisestä tilasta ja sitten vaatinut huolehtimaan kolmesta seikasta: kansan lukutaidon parantamisesta, juopottelun, yöjuoksun ja muiden raakojen tapojen vastustamisesta ja taikauskon viimeistenkin rippeiden hävittämisestä. - Kotimatkalla Cygnaeus oli tätä kaikkea vakavasti harkinnut.
Lukutaidon parantamista hän tiesi ahkerasti harrastaneensa. Yritettyään ensin turhaan taivuttaa vastahakoista pitäjänkokousta suorittamaan koulumestarille palkkaa yleisistä varoista hän oli ryhtynyt järjestämään ympäri seurakuntaa kiertäviä, kyläkunnittain pidettäviä kristinopin ja lukutaidon kuulusteluja. Parhaansa mukaan hän myös oli ahdistellut ja saattanut rangaistukseen niitä, joiden tiedettiin harjoittavan juoppoutta, irstautta ja sellaista hurjaa elämää, mistä mäntyharjulaisia alinomaa naapuripitäjissä syyteltiin - vaikka tavat täällä itse asiassa eivät olleet sen huonompia kuin muissakaan lähiseutujen pitäjissä. Mutta taistelu taikauskoa vastaan, se oli kyllä viime vuosina melkein unohtunut. Tukholman matkan valmistelut olivat olleet aina mielessä. Sitä suuremmalla voimalla päätti Cygnaeus nyt siihen taisteluun antautua. Kaikeksi onneksi hän sentään ei itse tarttunut kirveeseen uhripuita kaataakseen. Eikä edes vaatinut omia poikiaan sellaiseen tehtävään. Hän turvautui uskolliseen kyytimieheensä Juoseppiin, jolle tämän laatuinen tehtävä oli suorastaan mieluinen. Mikäpä olisikaan Juosepista voinut olla houkuttelevampaa kuin hiihtää illalla talonväen nukkuessa uhripuun alle, heilutella kirvestä tulisella vauhdilla, niin että vanha pitämyspuu makasi suoranaan maassa, ennen kuin kauhistunut talonväki ehti hätään - ja sitten mahtavasti selittää, että puu oli kaadettu Porvoon piispan määräyksestä ja Mäntyharjun kirkkoherran käskystä!
Eikä Juosepin luonnolla varustettu mies liikoja säikkynyt silloinkaan, kun asia ei näin mutkattomasti sujunut. Monesti talon ovi temmattiin auki heti ensimmäisten iskujen jälkeen, ja ulos syöksähti, puukkoa kädessään väläytellen pitkä, harteikas isäntä, yksi noita Mäntyharjun järeitä miehiä, joiden mukaan koko pitäjän miesväki oli saanut puukkojunkkareiden maineen. Kyllähän hänen, Juosepin, silloin täytyi nopeasti nousta suksille ja hiihtää tiehensä. - Mutta olihan sekin jollain lailla komeaa, kun mies oli korkeaa määräystä noudattaakseen uskaltanut panna nahkansa alttiiksi.


(Rajamaan pappi 1967)