Partanen, Kaarina
Elämäkertatietoa
Kirjailijaesittely
Kaarina Partanen on romaanikirjailija, joka on julkaissut proosan lisäksi lehtiartikkeleita ja on mukana antologioissa.
Partanen on saanut tunnustusta taitavasta kielenkäytöstään ja siitä, että hän rakentaa henkilöhahmonsa, tapahtumakulun ja rakenteen taitavasti. Partanen purkaa itsestäänselvyyksiä ja kielen kliseitä. Hänen tekstissään on huumoria, myyttiviittauksia ja tekstienvälisiä kosketuksia kirjallisuuteen ja lehtiin.
Partanen muistuttaa Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiota, ja hän valottaa heidän tavallaan yhteiskuntaa ja asenteita naishahmojensa kautta. Nykyhetkeä hän vertaa lähimenneisyyteen, sota-aikaan ja antiikkiin. Realistisesti ja paikoin naturalistisesti kuvatussa arjessa välähtävät joskus näkyville myös enkelit, vähintäänkin henkilöiden mielikuvina tai Rooman Enkelten sillan veistoksina. Leppoisa elämänmeno ja dolce vita jäävät henkilöille toiveeksi, koska arki on selviytymistä ja yletöntä raatamista.
Partanen kuvaa kolmessa romaanissaan ihmisiä, jotka etsivät omaa paikkaansa liian valmiissa maailmassa. Kun he eivät tyydy yhteiskunnan heille tarjoamaan karsinaan, heidän on taisteltava itselleen lisää tilaa hengittää, ajatella ja toimia. Hänen romaanihenkilöiltään vaatii uskallusta olla oma itsensä ja kertoa mielipiteensä, koska huomaamattomuus, värittömyys ja tasapäisyys näyttää olevan turvallista, jopa palkitsevaa. Tyhmyydestä sakotetaan pitkin matkaa, viisaudesta vielä enemmän.
Kirjailija on aikaansa edellä: hän puuttuu kysymyksiin, jotka ovat vasta tulossa julkiseen keskusteluun. Sellainen on työpaikkakiusaaminen, yksi hänen esikoisromaaninsa Kasvoton nainen teema. Kirja herättikin ilmestyessään kärkevääkin mielipiteiden vaihtoa. Työelämä orjineen ja orjapiiskureineen kiinnostaa Partasta. Hänen esille nostamansa kysymys on myös sotakokemusten läsnäolo perheiden elämässä ja ihmissuhteissa vuosikymmenestä toiseen. Partasen ajattelun mukaan ihminen on ehyt vasta silloin, kun hän tietää, mistä hänen sukupolvensa on tulossa ja kun hän haluaa ja kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.
Katriina Kajannes
Ammatti: vanhempi lehtori
Luottamustoimet ja jäsenyydet:
Jyväskylän Kalevalaiset Naiset ry.
Jyväskylän maaseurakunnan kirkkovaltuusto 1994 - 2008.
Palokan piirineuvoston puheenjohtaja 2002 - 2008.
Jyväskylän yhteisen seurakuntapalvelun johtokunnan varapuheenjohtaja 2009 -.
Palokka-Seura ry.
Keski-Suomen kristillinen opettajayhdistys.
Harrastukset lenkkeili, puutarhanhoito, vesijuoksu, musiikki ja lukeminen.
"Minulla on ollut onni yhdistää työ ja harrastus elämäntehtäväksi: olen opettanut lukiossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittamalla yritän opetella tuntemaan ja ymmärtämään elämää ja ihmistä, myös itseäni. Toivon tekstini koskettavan lukijan älyä ja tunnetta, herättävän hänet ajattelemaan, mutta myös nauttimaan suomen kielen ilmaisuvoimaisuudesta. Mielikirjailijat ja -näyttelijät ovat vaihdelleet, koska olen kirjojen ja musiikin suurkuluttaja. Kuuntelen mielelläni klassista musiikkia (Grieg, Chopin, Telemann) ja urkumusiikkia, myös liedejä ja kansanlauluja."
Kaarina Partanen on romaanikirjailija, joka on julkaissut proosan lisäksi lehtiartikkeleita ja on mukana antologioissa.
Partanen on saanut tunnustusta taitavasta kielenkäytöstään ja siitä, että hän rakentaa henkilöhahmonsa, tapahtumakulun ja rakenteen taitavasti. Partanen purkaa itsestäänselvyyksiä ja kielen kliseitä. Hänen tekstissään on huumoria, myyttiviittauksia ja tekstienvälisiä kosketuksia kirjallisuuteen ja lehtiin.
Partanen muistuttaa Maria Jotunia ja Marja-Liisa Vartiota, ja hän valottaa heidän tavallaan yhteiskuntaa ja asenteita naishahmojensa kautta. Nykyhetkeä hän vertaa lähimenneisyyteen, sota-aikaan ja antiikkiin. Realistisesti ja paikoin naturalistisesti kuvatussa arjessa välähtävät joskus näkyville myös enkelit, vähintäänkin henkilöiden mielikuvina tai Rooman Enkelten sillan veistoksina. Leppoisa elämänmeno ja dolce vita jäävät henkilöille toiveeksi, koska arki on selviytymistä ja yletöntä raatamista.
Partanen kuvaa kolmessa romaanissaan ihmisiä, jotka etsivät omaa paikkaansa liian valmiissa maailmassa. Kun he eivät tyydy yhteiskunnan heille tarjoamaan karsinaan, heidän on taisteltava itselleen lisää tilaa hengittää, ajatella ja toimia. Hänen romaanihenkilöiltään vaatii uskallusta olla oma itsensä ja kertoa mielipiteensä, koska huomaamattomuus, värittömyys ja tasapäisyys näyttää olevan turvallista, jopa palkitsevaa. Tyhmyydestä sakotetaan pitkin matkaa, viisaudesta vielä enemmän.
Kirjailija on aikaansa edellä: hän puuttuu kysymyksiin, jotka ovat vasta tulossa julkiseen keskusteluun. Sellainen on työpaikkakiusaaminen, yksi hänen esikoisromaaninsa Kasvoton nainen teema. Kirja herättikin ilmestyessään kärkevääkin mielipiteiden vaihtoa. Työelämä orjineen ja orjapiiskureineen kiinnostaa Partasta. Hänen esille nostamansa kysymys on myös sotakokemusten läsnäolo perheiden elämässä ja ihmissuhteissa vuosikymmenestä toiseen. Partasen ajattelun mukaan ihminen on ehyt vasta silloin, kun hän tietää, mistä hänen sukupolvensa on tulossa ja kun hän haluaa ja kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.
Katriina Kajannes
Ammatti: vanhempi lehtori
Luottamustoimet ja jäsenyydet:
Jyväskylän Kalevalaiset Naiset ry.
Jyväskylän maaseurakunnan kirkkovaltuusto 1994 - 2008.
Palokan piirineuvoston puheenjohtaja 2002 - 2008.
Jyväskylän yhteisen seurakuntapalvelun johtokunnan varapuheenjohtaja 2009 -.
Palokka-Seura ry.
Keski-Suomen kristillinen opettajayhdistys.
Harrastukset lenkkeili, puutarhanhoito, vesijuoksu, musiikki ja lukeminen.
"Minulla on ollut onni yhdistää työ ja harrastus elämäntehtäväksi: olen opettanut lukiossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Kirjoittamalla yritän opetella tuntemaan ja ymmärtämään elämää ja ihmistä, myös itseäni. Toivon tekstini koskettavan lukijan älyä ja tunnetta, herättävän hänet ajattelemaan, mutta myös nauttimaan suomen kielen ilmaisuvoimaisuudesta. Mielikirjailijat ja -näyttelijät ovat vaihdelleet, koska olen kirjojen ja musiikin suurkuluttaja. Kuuntelen mielelläni klassista musiikkia (Grieg, Chopin, Telemann) ja urkumusiikkia, myös liedejä ja kansanlauluja."
Tekstinäyte
Kyllä Martta tiesi ja ymmärsi, hieroi rouvan niskaa, selkää, sääriä ja asetteli kamomillahaudetta otsalle, kosteita pumpulituppoja luomille ja peitteli huovalla. -Rouva rentoutuu nyt vaan ja kylpylässä sitten taas virkistyy, kun on kuhneammeet, yrttijuomat ja asiantuntijat. Jospa kultapiikit auttaa taas. Tuon kohta kahvin.
Koko kartano hiljeni, kun ajuri nosteli matkalaukut Voiman mustaan pirssiin, ovet paukahtivat ja kiiltävä auto liukui kuusikujaa portista tielle. Piha ja käytävät aurattiin aina ja paksu pihamies viimeisteli penkan syrjät suoriksi, ripsi hiekkaa kihvelin kärjestä, eikä valtavien kuusten piirittämä pääkuja umpeen myräkälläkään mennyt. Se oli tunneli patruunan ja hänen prinsessansa linnaan, jota Martta-täti emännöi kuin omaansa. Minä kiepuin kartanon ja laivarannan liepeillä kuulumatta kumpaakaan.
Kartano oli juhlakunnossa, vain juhlakuusi puuttui, mutta tulppaani- ja hyasinttikoreja tuotiin pitkin päivää ja lähettipojat kantoivat juusto- ja hedelmäkoreja, ruusukkein somistettuja suklaa- ja konvehtirasioita, säilyke-, viini- ja sikarilaatikoita - liikelahjoja herrasväelle. Ja kun ilta hämärtyi, Tenu-Tane ilmestyi keittiön ovelle ja ojensi tädille kaksi varpuluutaa. -Nämä on teitille, itellenne. Hyvää joulua vaan!
Täti hämmentyi, mutta kääräisi keittiössä paperituutteihin monenlaista herkkua Tanelle.
Kaakeliuuneja lämmitettiin, jotteivat ikkunat jäätyneet, maalaukset ja kalusteet kärsineet, liimaukset losahdelleet eivätkä palmujen ja fiikusten lehdet lurpahtaneet. Portilla ja pihassa loistivat valot ja hangessa loimottivat tervasoihdut. Radiosta virtasi Hiljaa, hiljaa, joulunkellot...
Seisoin keltaisen salin ovella ja katse harhaili maalausten kaunottarissa. Turkisten sisältä ne hymyilivät lovi poskessa tai lepäsivät raukeina sohvalla joutsenkaula kaarella, pullea rinta puoleksi paljaana. Keitä he ovat? Kuvia vai ihmisiä? Punapukuinen seurasi herkeämättä, siiryinpä tuolille, plyysisohvaan tai laiskanlinnaan takan ääreen - patruunan paikalle. Minulle se hymyili, ruususuu - tai patruunalle! Ajatus risteili tuolien lehtikiemuroissa, pöytien kaarijaloissa, kyntteliköissä, kruunulampuissa, verhojen pehmeissä poimuissa, takan leijona-ritilöissä ja naisfigurien suloissa, joiden pintaa liekkien loimu lämmitti, helli ja hyväili. Ja punapukuinen katseli - jouluenkeli, suojelusenkeli.
Virta humisi alhaalla vatkaten vettä, pursotti pyörteitä, vyöryi vaahtomassana mustaan nieluun ja reuskutti rannan riitettä rikki. Kuurapuut nuokkuivat nöyrinä, utu kohoili virrasta verkkaan ja haihtui hämärään kuin lauantai-illoin Mertalan savusaunan onka, jossa tuoksahti vastan pehmeä lehti. Taivas tummui ja vastarannan rusotus lankesi verenä virtaan. Jouluinen hämrä hiipi pihaan heitellen sinisiä varjoja hangelle.
Keittiössä helähti hopea, kun lusikka kosketti posliinin pintaa. Ja kahvin tuoksu tulvahti aaltoina saliin. Näin itseni mustan flyygelin pinnasta kuin unessa tai kuumeen hämärtämin silmin ja selvästi seinien kultakehyspeileistä. Kuka minä olen? Kenen poika? Miksi ja miten tänne joutunut? Nyt tiedän jotain ja selvitän loppua.
Paperitiikeri (Myllylahti 2005) s. 92 - 93
Koko kartano hiljeni, kun ajuri nosteli matkalaukut Voiman mustaan pirssiin, ovet paukahtivat ja kiiltävä auto liukui kuusikujaa portista tielle. Piha ja käytävät aurattiin aina ja paksu pihamies viimeisteli penkan syrjät suoriksi, ripsi hiekkaa kihvelin kärjestä, eikä valtavien kuusten piirittämä pääkuja umpeen myräkälläkään mennyt. Se oli tunneli patruunan ja hänen prinsessansa linnaan, jota Martta-täti emännöi kuin omaansa. Minä kiepuin kartanon ja laivarannan liepeillä kuulumatta kumpaakaan.
Kartano oli juhlakunnossa, vain juhlakuusi puuttui, mutta tulppaani- ja hyasinttikoreja tuotiin pitkin päivää ja lähettipojat kantoivat juusto- ja hedelmäkoreja, ruusukkein somistettuja suklaa- ja konvehtirasioita, säilyke-, viini- ja sikarilaatikoita - liikelahjoja herrasväelle. Ja kun ilta hämärtyi, Tenu-Tane ilmestyi keittiön ovelle ja ojensi tädille kaksi varpuluutaa. -Nämä on teitille, itellenne. Hyvää joulua vaan!
Täti hämmentyi, mutta kääräisi keittiössä paperituutteihin monenlaista herkkua Tanelle.
Kaakeliuuneja lämmitettiin, jotteivat ikkunat jäätyneet, maalaukset ja kalusteet kärsineet, liimaukset losahdelleet eivätkä palmujen ja fiikusten lehdet lurpahtaneet. Portilla ja pihassa loistivat valot ja hangessa loimottivat tervasoihdut. Radiosta virtasi Hiljaa, hiljaa, joulunkellot...
Seisoin keltaisen salin ovella ja katse harhaili maalausten kaunottarissa. Turkisten sisältä ne hymyilivät lovi poskessa tai lepäsivät raukeina sohvalla joutsenkaula kaarella, pullea rinta puoleksi paljaana. Keitä he ovat? Kuvia vai ihmisiä? Punapukuinen seurasi herkeämättä, siiryinpä tuolille, plyysisohvaan tai laiskanlinnaan takan ääreen - patruunan paikalle. Minulle se hymyili, ruususuu - tai patruunalle! Ajatus risteili tuolien lehtikiemuroissa, pöytien kaarijaloissa, kyntteliköissä, kruunulampuissa, verhojen pehmeissä poimuissa, takan leijona-ritilöissä ja naisfigurien suloissa, joiden pintaa liekkien loimu lämmitti, helli ja hyväili. Ja punapukuinen katseli - jouluenkeli, suojelusenkeli.
Virta humisi alhaalla vatkaten vettä, pursotti pyörteitä, vyöryi vaahtomassana mustaan nieluun ja reuskutti rannan riitettä rikki. Kuurapuut nuokkuivat nöyrinä, utu kohoili virrasta verkkaan ja haihtui hämärään kuin lauantai-illoin Mertalan savusaunan onka, jossa tuoksahti vastan pehmeä lehti. Taivas tummui ja vastarannan rusotus lankesi verenä virtaan. Jouluinen hämrä hiipi pihaan heitellen sinisiä varjoja hangelle.
Keittiössä helähti hopea, kun lusikka kosketti posliinin pintaa. Ja kahvin tuoksu tulvahti aaltoina saliin. Näin itseni mustan flyygelin pinnasta kuin unessa tai kuumeen hämärtämin silmin ja selvästi seinien kultakehyspeileistä. Kuka minä olen? Kenen poika? Miksi ja miten tänne joutunut? Nyt tiedän jotain ja selvitän loppua.
Paperitiikeri (Myllylahti 2005) s. 92 - 93