Laine, Toivo H.
Elämäkertatietoa
Rauman opettajaseminaari
Englannin approbatur Tampereen yliopisto
Englannin kielen tuntiopettaja
Koulutoimenjohtajan tutkinto
Suomen kirjailijaliiton jäsen
Palkinnot:
Satakunnan ja läänin taidetoimikuntien apurahat työskentelyyn Prahassa ja Espanjassa
Harrastukset:
Kotiseututyö,yhdistystoiminta, maisemakuvaus, omatoimimatkailu
Englannin approbatur Tampereen yliopisto
Englannin kielen tuntiopettaja
Koulutoimenjohtajan tutkinto
Suomen kirjailijaliiton jäsen
Palkinnot:
Satakunnan ja läänin taidetoimikuntien apurahat työskentelyyn Prahassa ja Espanjassa
Harrastukset:
Kotiseututyö,yhdistystoiminta, maisemakuvaus, omatoimimatkailu
Tekstinäyte
Vuolle oli syönyt maata vanhan laiturirakenteen alta ja pölkkyrivi seisoi matalassa vedessä. Siinä oli tuttu platsi istua, ja siinä Antton rupesi parantelemaan maailmanikävänsä kipuja. Oli pyhäaamu, jolloin tehtaitten jyske tuntui vaimeammalta ja tarpeeksi etäiseltä voidakseen suuremmin häiritä näkemästä maisemassa sunnuntaikasvoja. Vasta-aurinko kimalteli joen pinnasta.
- Katso ympärilles, isä sanoi juhlallisesti. - Kirkot ja tehtaanpiiput samassa kuvassa. Silta välissä. Tuo silta on erinomanen sympooli kahden mailman välillä enkä aina tiedä, kumpaan oikein kuuluisin. Sinä olet nähnyt fammulaan mentäissä kuinka tehtaitten kohdalla ranta kaartuu ja joki levenee. Maiseman avaruus on sen tuntuista, että väki aikaa myöten alkoi puhua Isojoenrannasta, eikös vaan. Ja täällä taas, veden loiskuessa junttapaaluihin rantalaiturin alla, täällä kaupungin rantamat ovatkin etääntyneet jo yli miehenhuutaman päähän toisistaan, niin että kait on oikeutettua erottaa Pohjoisranta sillan takaisesta Etelärannasta.
Pyhästä huolimatta tunsin jokirannan hajut, sillä tehtaiden jätevesi kulki kapeana janana pitkin rantaa. Sanovat sitä muka leivänhajuksi. Minusta se oli paskaakin pahempaa enkä nähnyt siinä juhlaa. En kuitenkaan voinut sanoa sitä isälle, joka oli saanut toisenlaisen iilin päälleen. Äiti tarkoitti sillä kaikenlaista outoa, jotakin runoa. Eli isällä oli taipumus puhua joskus kahta eri kieltä.
- Entisenä konepajan miehenä voin sanoa, runoilija palasi huomaamattaan arkeen, - että mekaanin alueelle tultaessa turhan puhtaat maisemat jäävät. Noki mustaa valimon korkeat ikkunat, et näe sisälle, et ulos. Vasarain jyske kantautuu kadulla kulkijan tietoisuuteen asti. Sisällä, sulatusuunien hehkun äärellä, miehet, raudanlujat, muokkaavat rautaa. Hikisiä hahmoja, märät selät nokisine noroineen.
Valimon synkkyys näytti vaativan aikansa ennen kuin isä pääsi muistoiltaan takaisin. Täysin häiriötön hänen tunnelmansa ei ollut. Vasta äsken oli työmaalla nosteltu uhoa, kuinka heitä, "kaupungin nuoria rakentajia tarvitaan tukemaan nousuvoittoista aikaa. Huomisusko on vahvaa".
- Pöyhkeyttä sellaiset puheet, hän sanoi. Huomisusko luontuu vaikeasti rakennustyömaille, jotka vitkaan avautuvat kevään myötä ja talviseisokit on kipeää todellisuutta, Ongenkoho kopsutteli pölkkyyn. Ympärille laskeutui hiljaisuus, kunnes puhuja antoi kokonaan toista ajateltavaa:
- Mutta joki tietää kuule suuntansa. Sitä eivät ihmisten suunnanvaihtelut järkyttele. Tulvat tulevat tulvien aikaan, jäätelit uivat verkkaisen uintinsa. Maltillisena joki kohtaa sillan järkeät pilarit, soljuu kahta puolta ohi, yhtyy taas ja virtaa omalla mahdillaan suuremmin pärskyttelemättä halki kaupungin. Siinä on kuule jotain ikiaikaista. Voisin sen kirjottaa.
Isän runo päättyi, mutta minulle se jatkui: ensi kerran tajusin, että joki hallitsi kaupungin maisemaa.
(Kaupungin viimeinen talo 1997, kirjailijan uudistama versio)
Pyhästä huolimatta tunsin jokirannan hajut, sillä tehtaiden jätevesi kulki kapeana janana pitkin rantaa. Sanovat sitä muka leivänhajuksi. Minusta se oli paskaakin pahempaa enkä nähnyt siinä juhlaa. En kuitenkaan voinut sanoa sitä isälle, joka oli saanut toisenlaisen iilin päälleen. Äiti tarkoitti sillä kaikenlaista outoa, jotakin runoa. Eli isällä oli taipumus puhua joskus kahta eri kieltä.
- Entisenä konepajan miehenä voin sanoa, runoilija palasi huomaamattaan arkeen, - että mekaanin alueelle tultaessa turhan puhtaat maisemat jäävät. Noki mustaa valimon korkeat ikkunat, et näe sisälle, et ulos. Vasarain jyske kantautuu kadulla kulkijan tietoisuuteen asti. Sisällä, sulatusuunien hehkun äärellä, miehet, raudanlujat, muokkaavat rautaa. Hikisiä hahmoja, märät selät nokisine noroineen.
Valimon synkkyys näytti vaativan aikansa ennen kuin isä pääsi muistoiltaan takaisin. Täysin häiriötön hänen tunnelmansa ei ollut. Vasta äsken oli työmaalla nosteltu uhoa, kuinka heitä, "kaupungin nuoria rakentajia tarvitaan tukemaan nousuvoittoista aikaa. Huomisusko on vahvaa".
- Pöyhkeyttä sellaiset puheet, hän sanoi. Huomisusko luontuu vaikeasti rakennustyömaille, jotka vitkaan avautuvat kevään myötä ja talviseisokit on kipeää todellisuutta, Ongenkoho kopsutteli pölkkyyn. Ympärille laskeutui hiljaisuus, kunnes puhuja antoi kokonaan toista ajateltavaa:
- Mutta joki tietää kuule suuntansa. Sitä eivät ihmisten suunnanvaihtelut järkyttele. Tulvat tulevat tulvien aikaan, jäätelit uivat verkkaisen uintinsa. Maltillisena joki kohtaa sillan järkeät pilarit, soljuu kahta puolta ohi, yhtyy taas ja virtaa omalla mahdillaan suuremmin pärskyttelemättä halki kaupungin. Siinä on kuule jotain ikiaikaista. Voisin sen kirjottaa.
Isän runo päättyi, mutta minulle se jatkui: ensi kerran tajusin, että joki hallitsi kaupungin maisemaa.
(Kaupungin viimeinen talo 1997, kirjailijan uudistama versio)