Paavolainen, Olavi

Olavi Laurin nimellä Paavolainen julkaisi Mika Waltarin kanssa koneromantiikkaa ja suurkaupunkilaisuutta ylistävän runokokoelman Valtatiet (1928). Omassa esikoisteoksessaan, esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä (1929) hän pohti elämän koneellistumista ja kaupungistumista sekä esitteli uusia taidevirtauksia, joista tuon ajan Suomessa ei juurikaan tiedetty: dadaismia, futurismia, venäläisiä vallankumouslyyrikoita. Se on edelleen aiheen ohittamaton lähdeteos. Poleeminen Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) oli tulenkantajien romantiikan kritiikkiä sekä samalla itsekritiikkiä.

Paavolaisen tuotannon painavimman osan muodostavat teokset, joissa kirjailija kartoittaa sodan varjostaman Euroopan tilaa. Teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana hän puoliksi hämmentyneesti ihailee, puoliksi terävästi arvostelee Hitlerin Saksaa. Etelä-Amerikan matkan jälkeen syntyneissä kirjoissa Lähtö ja loitsu sekä Risti ja hakaristi kirjailija tarkastelee valtameren takaisesta perspektiivistä Euroopan kulttuuriongelmia ja aatteellisia joukkoliikkeitä.

Olavi Paavolainen toimi 1941-44 tiedotuskomppanian upseerina Itä-Karjalan sotaretkellä. Aikaa uhmaa hänen sotapäiväkirjamerkintöjen pohjalta syntynyt teoksensa Synkkä yksinpuhelu I-II, jossa hän mm. arvioi sota-ajan henkistä ilmapiiriä ja niitä asenteita, jotka veivät Suomen sotaan.Kirjaan sisältyvät myös upeat kuvaukset karjalaisen erämaaluonnon kauneusarvoista: Aunuksesta, Syväriltä ja karjalaisista kalmistoista. Teos nostatti suuren kohun, ja sen saama tuomitseva kritiikki sai aikaan Paavolaisen vaikenemisen kirjailijana.

Paavolainen kirjoitti omasta taustastaan kirjassa Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon (1947): "Olen sekä isän että äidin puolelta sataprosenttinen karjalainen - tyypillisen sodanedellisen virkamiesperheen nuorin poika. Isäni, varatuomari Pekka Paavolainen, oli Äyräpään kihlakunnan henkikirjoittaja, äitini, Alice Löfgrén, viipurilaisen hovioikeudenneuvoksen tytär."

"Vuosisadan alun maun mukaan arvosteltuna kotini /Kivennavan Vienola/ oli ihmeteos, mutta saisi funkisarkkitehdin pahoinvoivaksi. Heliotroopit tuoksuivat varjoisilla parvekkeilla, salin jättiläispalmut kuvastuivat parkettiin ja kreikkalaistyylisen uunin peiliin, huoneissa oli tammipaneeleita ja tummia kattoja ja tuuheassa luonnonpuistossa keinolampi saarineen ja joutsenineen--. Kodissani vietettiin sodanedellisen ajan suuren tyylin elämää."

"Kehitysikään tultuani oli suurin inhohimoni seurata isääni hänen virkamatkoillaan ympäri kihlakunnan pitäjiä. Opin tällöin perusteellisesti sekä tuntemaan että rakastamaan Kannasta. Matkatessamme kievarikyydillä majatalosta majataloon tein tuttavuutta henkikirjoitustuvan ukoista ja akoista alkaen Anna Vyrubovaan saakka. Sekä meri, Laatokka, että sisämaan mahtavat kylävaarat jäivät tällöin lähtemättömästi mieleeni, ja niiden keskelle palasin joka vuosi sekä kesällä että talvella kuukausimääriksi. Innokkaana pyöräilijänä ja kävelijänä lisäsin myöhemminkin jatkuvasti kotiseudun tuntemustani", Olavi Paavolainen kirjoitti.