Ruoste, Jarmo

Puuvallin veljesten isältä peritty veistämö lojui syysaamun paisteessa. Lojui - sillä kello oli vasta kuusi. Yö oli silannut kosteudella sen rautaiset käsivarret ja honkaporoiset kupeet, satamasta katsova aurinko yritti tehdä raudasta kultaa, mutta muuten telakka oli järkkymättömästi oma itsensä. Parakkeja, laitureita, mustia tai huutavan punaisiksi möljättyjä laivojen kylkiä, iso äkäinen hinaajan piippu, sileitä, valtavia mastopuita sekä nosturien alla ja ympärillä viruvia puolivalmiita proomuja tai kuunareita, kuin maasta paljastuneita muinaiseläinten luita ja rankoja, kuvastui harmaana liplattavaan Pohjanlahteen.

Telakka oli siis erittäin monisakarainen ilmiö, ja töiden vielä seisoessa se jollakin lailla oli hieman kolkko, kuten kaikki sellainen, mistä aherrus ja ihminen, vaikkapa vain tilapäisestikin, puuttuivat. Mutta pian piti näitä molempia taas oleman, kello lähestyi seitsemää. Ovien piti eri puolilla kaupunkia ja lahden rantoja avautuman, työmiesten ilmestymän auringon paisteeseen ja lähtemän leipätielleen. Jalkojen piti astua, anturoiden iskeä isänmaan mukulakivettyä tai soraista pintaa, veneiden työntyä vesille ja airojen soutaa telakkaa kohti. Rattaiden piti pyöriä, nosturien vivuta puuta ja rautaa, niittivasarain paukahdella, generaattorien syöttää virtaa ja hitsaustulen leimahdella päivän valoa kirkkaammin.
Hiki sai virrata, mutta työtä ja leipää riitti, ja ajallaan oli kaiken tapahduttava. Kuunarien oli halkaistava merien pintaa, proomujen soluttava kanavia ja virtoja myöten aina mustanmullan seuduille saakka, missä sielläkään ei saatu leipää ilmaiseksi.

(Puuvallit 1953)

Lähteitä ja viittauksia

Lehtiartikkeleita kirjailijasta:
Jarmo Ruoste - ihmisen kuvaaja ja ymmärtäjä. Satakunnan Kansa 17.5.1959

Sorsakivi, Lasse: Jarmo Ruoste - sanonnan taitaja. Satakunnan Kansa 27.10.1960