Asikanus, Lina
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Lapseni tähden : näytelmä 3:ssa näytöksessä. Kuopio : U. W. Telén ja K., 1900.
Tekstinäyte
Toinen näytös
(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä. Einar katselee ulos akkunasta. Rouva Virkkunen istuu pöydän ääressä käsityönsä kanssa. Elli on puoliksi pitkällään sohvalla, eteensä tuijottaen.)
Einar: Sanokaapas minulle rehellisesti, hyvä rouva Virkkunen, muistatteko vielä minkä näköinen aurinko on?
Rouva Virkkunen: (Hämmästyneenä) Aurinko?
Einar: Niin, niin, juuri aurinkoa minä tarkoitan. Sellaista suurta, tulista palloa, joka muutamissa paikoin jakaa ihmislapsille lämpöä ja valoa, tahtoen ilahduttaa heidän mieliänsä, vaan josta toki en ole nähnyt vielä vilahdustakaan täällä ollessani.
Rouva Virkkunen: Laskeeko hän taas leikkiä, nuori herra?
Einar: Tuhat tulimmaista! Tästä on leikki kaukana. Yhtä mittaa sumua ja sadetta, sadetta ja sumua ja vielä sittenkin sumua ja sadetta.
Rouva Virkkunen: No, no, koska hän on noin kärsimättömäksi tullut.
Einar: Ja sitten tämä alituinen hermostuttava hiljaisuus – ja tämä loppumaton yksitoikkoisuus. Vähemmästäkin voi ihminen jo epätoivoon vajota.
Rouva Virkkunen: Luulenpa hänen nyt kumminkin lyöneen päänsä seinään.
Einar: (Kiistanhaluisesti.) Mitä sillä tarkoitatte?
Rouva Virkkunen: Miltä puoskarilta hän on kuullut että hiljainen maaelämä muka tekisi pahaa hänen hermoillensa.
Einar: Mutta tämä hiljaisuus hermostuttaa minua, sanon minä.
Rouva Virkkunen: Mitäpä hän hermoista vielä tienneekään, nuori herra, kun tuskin korvantaus on ennättänyt kuivaa.
Einar: Ja tämä yksitoikkoinen elämä sitten! Se tekee minusta vielä idiootin.
Rouva Virkkunen: Soo, soo.
Einar: Täydellisen idiootin, kuuletteko.
[Näytelmästä Rouva Kivi. Boman ja Karlsson 1904, s. 29-30]
(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä. Einar katselee ulos akkunasta. Rouva Virkkunen istuu pöydän ääressä käsityönsä kanssa. Elli on puoliksi pitkällään sohvalla, eteensä tuijottaen.)
Einar: Sanokaapas minulle rehellisesti, hyvä rouva Virkkunen, muistatteko vielä minkä näköinen aurinko on?
Rouva Virkkunen: (Hämmästyneenä) Aurinko?
Einar: Niin, niin, juuri aurinkoa minä tarkoitan. Sellaista suurta, tulista palloa, joka muutamissa paikoin jakaa ihmislapsille lämpöä ja valoa, tahtoen ilahduttaa heidän mieliänsä, vaan josta toki en ole nähnyt vielä vilahdustakaan täällä ollessani.
Rouva Virkkunen: Laskeeko hän taas leikkiä, nuori herra?
Einar: Tuhat tulimmaista! Tästä on leikki kaukana. Yhtä mittaa sumua ja sadetta, sadetta ja sumua ja vielä sittenkin sumua ja sadetta.
Rouva Virkkunen: No, no, koska hän on noin kärsimättömäksi tullut.
Einar: Ja sitten tämä alituinen hermostuttava hiljaisuus – ja tämä loppumaton yksitoikkoisuus. Vähemmästäkin voi ihminen jo epätoivoon vajota.
Rouva Virkkunen: Luulenpa hänen nyt kumminkin lyöneen päänsä seinään.
Einar: (Kiistanhaluisesti.) Mitä sillä tarkoitatte?
Rouva Virkkunen: Miltä puoskarilta hän on kuullut että hiljainen maaelämä muka tekisi pahaa hänen hermoillensa.
Einar: Mutta tämä hiljaisuus hermostuttaa minua, sanon minä.
Rouva Virkkunen: Mitäpä hän hermoista vielä tienneekään, nuori herra, kun tuskin korvantaus on ennättänyt kuivaa.
Einar: Ja tämä yksitoikkoinen elämä sitten! Se tekee minusta vielä idiootin.
Rouva Virkkunen: Soo, soo.
Einar: Täydellisen idiootin, kuuletteko.
[Näytelmästä Rouva Kivi. Boman ja Karlsson 1904, s. 29-30]