Haapala, Vesa

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Tommi Tuomi 2015 / Otava

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän saamat palkinnot

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Nimi

Tyyppi

runokokoelmat

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Elämäkertatietoa

Vesa Haapala (s. 1971 Keuruu) on runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut väitöskirjan Edith Södergranin Dikter-kokoelman (1916) poetiikan suuntaviivoista (2005). Hänen runojaan, kritiikkejään ja esseitään on julkaistu lukuisissa kirjallisuuslehdissä, kuten Avain, Lumooja, Nuori Voima ja Tuli&Savu.
Haapalan esikoisrunokokoelma Vantaa ilmestyi vuonna 2007. Hän sai teoksesta Kalevi Jäntin palkinnon. Teos oli myös Helsingin Sanomien parhaan esikoisteoksen palkintoehdokkaana, Runeberg-ehdokkaana sekä Einari Vuorela -runopalkintoehdokkaana (2008).

”Minulle kirjallisuus ei ole vain tekstilaji, joka jää kansien väliin, kun suljen kirjan. Kirjoitus siirtyy ajatuksiini ja alkaa jäsentää sitä, mitä ihmisenä oleminen on ja mitä se voisi olla. Lukeminen on yhtä aikaa intiimi ja sosiaalinen tapahtuma: tutustumista toisiin tyyppeihin ja maailmoihin, jotka usein sulautuvat myös siihen mitä kutsutaan seikkailuksi tosielämässä.” (http://www.otava.fi/oppimateriaalit/oppimateriaali_sarjat/sarma/fi_FI/oppikirjailijat/ 25.10.2011)

Lukukeskus, Otava

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Runoa! -äänikirja, Otava 2008

Tekstinäyte


I
Vanha teema: kiveen on hakattu nimesi, jäätikkö riipii graniittiin harmaan, / mustan, punaisen vyöt, petaa saarille hulmahtavat hiukset ja linnunluut. / Niille astui jalka, kun meri kehräsi myrskyt ja ulappa korahti vuosituhanten / lunta. Tauotta iskivät vuokset hampaansa yhteen, mylläsivät lohkareita. / Joku näki Alfan, joku Omegan, joku solujen jumalattomat vuodet. Tätä teologiaa / rakastaa jokainen: ranta ruotii laivat, viskaa ravat meren kirnuun ja olemme / osalliset katoamisesta. Kuinka helpoa uskoa pudotukseen, siihen joka tulee, / väistämättä, unohtaa kaunat ja korulauseet. Haukkaa suullinen auringon soraa, / köli on jo mennyt. Ehkä sanot: jos kuva olisi tarkempi, ei meillä olisi muuta.

(Kokoelmasta Termini, Otava 2009)


PERHEALBUMI III

Suurin niistä on rakkaus, sanon taas, sinä etsit aikaa paperilla, tutkiskelit/
itseäsi, ihmiszeppelin. Tulla metsäopista, mennä runousoppiin, siementää,/
pettää puita, polttaa maa karrelle ja ruohot, vanneta mäntyjen tyvet katajalla,/
väkipyörällä, taata käpysato joka kartanolle, näitä minulle kerroit. Miten/
tahdoinkaan pelastaa sinut onnellisen muiston nahkaan, samoihin kehyksiin,/
joissa istuimme betonitalossa maaseutumuistojen jälkeen, alkaa näin: suurin/
niistä on rakkaus, tyhjässäkin, missä mitään ei voi antaa, ja annamme sen/
toisillemme. Mutta sinulla ei ole kasvoja, vain köhähdys suuta, paljon/
puhetta, niin hallitset eläviä ja kuolleita.

(Teoksesta Vantaa, Otava 2007)

Lähteitä ja viittauksia

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2. Avain, 2011.