Lappalainen, Erkki

Syyskuussa 1985 aloitin Poeternas Estrad (Runoilijoiden Estradi) -toiminnan Kafe 44:ssä. Joka torstai-ilta pääesiintyjäksi kutsuttu esittää ohjelman joko yksin tai toisen runoilijan, muusikon tai tanssijan kanssa.

Vuonna 1986 oli 'Barnet och soldat' -teoksen ensiesitys pianisti Karin Rudfeldtin säestyksellä Euroopan avantgardetaiteen festivaaleilla Bolognassa Italiassa. Esitin festivaalien ainoan ylimääräisen numeron!

ITSESTÄ:
Ruotsissa kuolee nauru. Tänä vuonna oli ensimmäinen kesä Enon Majoinvaarassa kun elämän ilo ei ehtinytkään palautua sieluuni, mieleeni. Kehoni ei ehtinyt palautua. Voi helvetti kun selviäisin hengissä 65 ikävuoteen. Tämä on kaikkein ajankohtaisin murhe juuri nyt joka peittää alleen kaikki, ihan kaikki. Oloani ei ollenkaan kevennä huoli siitä mistä saan rahat vuokraan ja ruokaan.

En edes osaa kuvitella tai edes toivoa että heräisin huomenaamuna levänneenä ja uutta energiaa täynnä. En, tämä on hirvittävää. Joka ilta pelottaa mennä nukkumaan. En saa unta. En tiedä mikä pelottaa. Kun sitten nukahdan ja herään seuraavana aamuna niin en jaksa nousta sängystä. Jos yhtenä päivänä viikossa pääsen sängystä ylös niin se on hyvä. Kaikki on mustan harmaata. Toivotonta. Jos minä tästä pimeästä tunnelista vielä pääsen ulos.

Muistan kuinka joskus menneinä vuosina kun joku kysyi mistä saat ideoita. Vastasin. Minun tarvitsee kävellä vain viisi minuuttia kaupungilla ja voisin työllistää 100 kynäilijää 10 vuodeksi kirjoittamaan.

Ei tämä ole minua. Ei tämä ole edes minun elämääni. Ei tämä ole elämää. Ei tällaistä elämää voi olla olemassakaan. Ei tällaisessa olotilassa voi kirjoittaa. Ei tässä tilassa voi tehdä mitään. Ei edes toivoa. Minä olen mustan laman vallassa. Minun sieluni, mieleni, pääni, kaikki minun soluni, mihin me olemme joutuneet!

Eihän tämä voi olla minä. Tai en ainakaan ole ollut tällainen koko elämääni. Enhän muuten olisi voinut tehdä kaikkea tätä mitä olen luetellut. Ja eihän siinä vielä kaikki.

Vai olenko se sittenkin minä. Olen uneksinut, toteuttanut unelmiani. Nyt sitten on akku tyhjä. Ollut tyhjä vuosikausia. Yritän epätoivoisena löytää virtaa jostakin, löytää elämän iloa.

Ala sitten tälläisessa olotilassa kuvailla itseäsi. Minulla ei ole edes autoa. Ei ole koskaan ollutkaan autoa. Omistin puolet linja-autosta 70-luvulla. Meidän piti ajaa sillä Saharan läpi Länsi-Afrikkaan. Se porukka hajosi. Minulle ja Peterille jäi linja-auto. Olimme Peterin kanssa pistäneet rahamme likoon kun ostimme armeijan käytössä olleen vanhan linja-auton. No, siitä tuli katuteatteriryhmän kiertueauto. Mitä minä tällaisista. Onko tämä tällainen minua.

Ehkä tämä on minua. Olin viisivuotias, makasin pihanurmikolla selälläni ja mietin katsoessani taivaan sineen: kuinka pitkälle katse kantaa? Ainakin muisto siitä on säilynyt minussa.

Tämäkin voi olla minua. Olin kolmatta talvea tukkimetsässä. Hiihdin iltahämärissä isän kannoilla palstalta kotia. Raitis ilma oli helppoa hengittää. Väsymys ei painanut jäsenissä vaikka työpäivä oli takana. Tunsin olevani aikuinen mies.

Hiuksia on lähtenyt. Sekin on minua. Kaikki ne hiukset jotka ovat lähteneet, ovat minua. Niitä on nyt sitten ympäri maailmaa. Minun hiuksia, minua on eripuolilla maailmaa.

OMASTA ELÄMÄSTÄ:
Majoinvaarasta ajan joka viikko polkupyörällä Enoon ruokaostoksille. Se on minun elämää. Tai oikeastaan, yksi viikonpäivä minun elämästä. Minun elämää kuitenkin.

Käyn joka kesä juomassa kahvit Joensuun torilla. Sekin on elämääni. Se on jännää. Ensin kierrän karjalanpiirakkakauppiaat ja tingin hintoja. Viimekesänä löysin piirakantekijän jonka piirakat ovat taideteoksia. Tosi taidetta. Teki mieli heti kosia. Epäilin että piirakat ovat koneella tehtyjä, olivat niin samannäköisiä. Mutta ei, käsin tehtyjä olivat. Tosi taidetta.

Tukholman todellisuudesta: Katson ikkunasta ulos. Kymmenen metrin päässä kadun toisella puolella on talon seinä. Aina kun vain avaan silmäni näen talonseinän. Käyn täälläkin kaupassa. Kävelen varttitunnin kauppaan mistä saan ruokaostokset vähän halvemmalla kuin ostaisin heti kulman takana olevasta kaupasta.

KIRJAILIJANTYÖSTÄ:
Kirjailija pistää sanoja peräkkäin. Runoilija pistää niitä myös alekkain. Sanoja virtaa muistista, niitä voi hakea sanakirjoista ja sanoja tulee maailmalta, niihin törmää milloin missäkin. Runoilijana, alkuvuosina aiheeni olivat eletyssä elämässä, asioissa jotka oli ”pakko” kirjoittaa.

Olen voinut hautoa aiheita mielessäni pitkiäkin aikoja. Jotkut aiheet syntyvät kokemuksien virrasta, toiset taas tieteen saavutuksista tai kulttuuri- ja geeniperinnön monisyisestä kudelmasta. Ne voi syntyä yhdestä sanasta.

Mielessä pyörivä mustavalkoinen tai värillinen, todenperäinen tai kuviteltu tapahtumaketju ei jätä rauhaan ennenkuin se on paperilla.
Työkenttänä on ihmismielen mittaamaton avaruus.

Minusta tuli runoilija syksyllä 1973. Luettuani chileläisen runoilijan Pablo Nerudan Canto Generalin. Hämmästyin. Hänhän kirjoittaa todellisuudesta. Ajattelin, kunpa voisikin kirjoittaa hänen laillaan. Syyskuussa Chilessä oli sotilasvallankaappaus. Presidentti Allende ammuttiin ja pian sen jälkeen kuoli Neruda. Minä rupesin kirjoittamaan. Kirjoitin asioista joita näin ja koin Marieborgissa. Syntyi ensimmäinen runoteokseni.

Että päädyin toistamaan vain yhtä lausetta, sitten yhtä ainoata sanaa ja loppujen lopuksi yhtä ainoata kirjainta. Mitä siihen sitten lisäisi. Pelotti kun nousin ensimmäistä kertaa estradille TTT-teosta esittämään. Esityksen jälkeen yleisön joukossa ollut nuori runoilija totesi, ei tämän jälkeen enää voi kirjoittaa mitään.