Pitko-Korkeila, Aija
Tekstinäyte
Sanellan iloinen mieli on tipotiessään, sillä pelkkä matematiikan ja reppujen ajatteleminenkin saa hänet aina aivan pois tasapainostaan ja katsoen Haita suoraan silmiin hän virkkaa:
”Tahtooko rehtori olla ystävällinen ja kuunnella erästä lyhyttä tosisatua? Oli kerran eräs pitkänpitkä mies, joka lakkaamatta vainosi erästä heikkoa ja arkaa, pienen pientä sisiliskoa. Ja juuri kun sen pienen pienen sisiliskon oli määrä luoda nahkansa ja saada yllensä uusi, kiiltävä ja kaunis puku, murskasi sen pitkän, pitkän miehen sauva sen pienenpienen sisiliskon pään poikki.”
”Sanella Storm, te olette merkillinen tyttö. Ettehän toki suinkaan voine tarkoittaa, että minä…?”
”Juuri sitä tarkoitan. Voi, kiltti rehtori, ajatelkaahan nyt vain, että jos opettaja aina muistuttaa oppilasta tämän heikkoudesta ja typeryydestä, kadottaa oppilas vähitellen viimeisenkin itseluottamuksensa rippeen, joutuen aivan väkisin alemmuuskompleksin valtaan ja on loppujen lopuksi niin typerä – ja – ja…”
Hai keskeyttää hymyillen: ”Olette lystikkäin…”
”- pikku olento”, jatkaa Sanella alakuloisena. ”Olen kuullut sen tänään jo ainakin kaksi kertaa. Rehtori on hyvä ja antaa anteeksi minun ajattelemattomat puheeni. Ja – voisimmekohan tästä lähtien unohtaa koko kiusallisen matematiikan?”
[Sanellan helmisormus. Karisto 1947, s. 174]
”Tahtooko rehtori olla ystävällinen ja kuunnella erästä lyhyttä tosisatua? Oli kerran eräs pitkänpitkä mies, joka lakkaamatta vainosi erästä heikkoa ja arkaa, pienen pientä sisiliskoa. Ja juuri kun sen pienen pienen sisiliskon oli määrä luoda nahkansa ja saada yllensä uusi, kiiltävä ja kaunis puku, murskasi sen pitkän, pitkän miehen sauva sen pienenpienen sisiliskon pään poikki.”
”Sanella Storm, te olette merkillinen tyttö. Ettehän toki suinkaan voine tarkoittaa, että minä…?”
”Juuri sitä tarkoitan. Voi, kiltti rehtori, ajatelkaahan nyt vain, että jos opettaja aina muistuttaa oppilasta tämän heikkoudesta ja typeryydestä, kadottaa oppilas vähitellen viimeisenkin itseluottamuksensa rippeen, joutuen aivan väkisin alemmuuskompleksin valtaan ja on loppujen lopuksi niin typerä – ja – ja…”
Hai keskeyttää hymyillen: ”Olette lystikkäin…”
”- pikku olento”, jatkaa Sanella alakuloisena. ”Olen kuullut sen tänään jo ainakin kaksi kertaa. Rehtori on hyvä ja antaa anteeksi minun ajattelemattomat puheeni. Ja – voisimmekohan tästä lähtien unohtaa koko kiusallisen matematiikan?”
[Sanellan helmisormus. Karisto 1947, s. 174]