Sorola, Vesa-Pekka

Kouluaikoina opettajat iskivät päähäni ajatuksen kirjailijan ammatista, mitä en sen koommin ole saanut kallostani pois. Ensimmäisen romaanini aloitin joulukuussa 1979. Päiväkirjamerkinnän mukaan: "Olen päättänyt kirjoittaa kirjan. En vielä tiedä minkä." Tuon päivämäärän jälkeen olen kirjoitellut paljon, uhraten siihen suurimman osan vapaa- ja työaikaa.

Kahdeksankymmenluvun lopulla ja 1990-91 opettelin kirjoittamista Kotkassa, Pekkas-Akatemian kirjoittajaryhmässä. Lisäksi olen osallistunut laajasti Pohjois-Karjalan Taidetoimikunnan koulutusprojekteihin, mm takavuosien elokuvakäsikirjoitus kurssiin. Olen myös nk. E-80 kirjailija, siis osallistunut Urjalan Pentinkulman päiviin liittyvään esikoiskirjailijatapaamiseen pari kertaa.

Elämäkertatietoa

Asuinpaikka Ilomantsi. Asunut myös Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Savon pääkaupungissa
Aviossa. Kaksi lasta, tyttö s. 1993, poika s. 1995
Ura:

Lukion oppimäärä 1995
Tietotekniikan, multimedian kursseja
Tuotekehittäjän erikoisammattitutkinto 2006

Datanomin paperit haussa
Hienomekaanikko

Leipä ansaittu erilaisissa hanttihommissa: metsätöissä, rakennusapumiehenä, pakkaajana makkaratehtaalla, ravunviljelijänä, puhelinhaastattelijana, huoltomiehenä mielisairaalassa, toimittajana, kahvilayrittäjänä, ilmastointikanavien puhdistajana, postinjakajana, atk-tukihenkilönä ja projektikoordinaattorina. Osallistunut työosuuskunnan pyörittämiseen. Omia yrityskokeiluja. Tällä hetkellä kaapelinleikkaajana teollisuuslaitoksessa.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Tekstit kokoomateoksissa

•Sanojen sirkus: Kirjailijat kohtaavat Pentinkulmalla. (Toim. Helena Sinervo) Väinö Linna -seura 1996
•Uusi vuosituhat, toiveet ja uhat. TSL:n Joensuun seudun opintojärjestö 1997
•Suon syvä syli. Maahenki 1999

Muu tuotanto

•Viisikymmentä toiminnan vuotta - Stora Enso Timber Oy Ltd Uimaharjun saha 1951-2003. (Yhdessä Tiina Raassinan kanssa) Kitee 2003

Tekstinäyte

Puolilta päivin reissu alkoi luisua katastrofin suuntaan. Taivas veti pilveen ja alkoi sataa tihuuttaa. Vietimme suurimman osan iltapäivästä pakun perässä vettä paossa, odotellen sään selkenemistä tai jotain muuta ihmettä. Mutta sade vain yltyi, ja kun emme enää sietäneet katsella toisiamme tunkkaisessa umpiossa, oli ryhmän pakko hajaantua taistelukentälle, enemmän tai vähemmän bluesin tahdissa.

Festivaaliyleisö makaili teltoissaan ja juopui. Emme edes käyneet festarialueella vaan tyydyimme kuuntelemaan musiikkia leirintäalueella, siinä määrin kuin se kuului sateen lotinan läpi. Cee ja minä kävimme syömässä hernerokkaa maailmanmusiikin esityspaikalla. Siellä, pienellä lavalla puistikossa, esiintyivät ghanalaiset, mutta minua helistimet ja taikarummut eivät jaksaneet innostaa. Olimme märkiä ja viluisia, ja meitä kammotti seuraava yö, koska muovi telttamme päällä oli surkean pieni ja vesi valui liepeiltä suoraan teltan seinään. Sisältä se oli ollut märkä jo pari tuntia sateen alkamisen jälkeen.

- Jos ne ei huoli meitä autoon nukkumaan, me kuollaan kylmään. Cee totesi sen hyvin neutraalisti ja vakavasti enkä viitsinyt edes nyökätä. Farkkutakkini painoi vesilastissaan kuin synti, eikä minulla ollut edes niitä villahousuja mukana. Se oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, kun oleminen tuntuu todella kurjalta.

[Cee. Tammi 1992, s. 113-114]