Niemelä, Pirjo

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tekstinäyte

Taivas kaartui korkealla satakuntalaisen peltomaiseman yllä. Sellaisena sen muistin vuosien ajalta: tasaista ja selkeää.
Neliskulmaisen keittiönpöydän äärellä lapsi nojasi poskiaan käsiin, ja sitten ne olivat tulleet, kokoontuneet puhelinlangoille kotipihan orapihlaja-aidan yläpuolelle, muuttolinnut. Aikuiset olivat ruokapöydässä puhuneet, että pian pääskyset muuttavat etelään. Aluksi kerääntyi muutama, kunnes tolpasta tolppaan kulki katkeamaton paksu musta nauha täynnä viserrystä.
Olimme muuttaneet maalta talveksi kaupunkiin, ja koulu oli alkanut. Oli se jännittänyt, äitiäkin, esikoisen ensimmäinen koulupäivä; itkenyt oli kun piti luopua kipeyden verran, aukaista turvallista kotiympyrää ja päästää vierasta maailmaa sisään.
Viimeisinä iltoina maalla vaistosi kesän menneen. Ruoho sai viileän kosteuden ja värit tummuivat koivujen lehdissä ja havunneulasissa. Taivas oli syvemmän sininen, samoin meri. Kun katsoi ulapalle, näki auringon heijastavan hopeaa teräksenharmaille laineille .
Kaupungissa oli omat merkkinsä syksyn tulosta, koululaiset ja muuttolinnut. Muuttolinnut, niin ne tekivät joka syksy: lensivät pois ja jättivät sineen vain häviävän pisteen ja sydämeen kaipauksen uudesta kesästä.
Muuttolintujen lähdössä oli kauneus, mutta kauneudessa oli myös kipu. Opin sen. Elämän rajallisuus, ajallisuusko sen synnytti. Isovanhempienikin luona sen koin. Salin piironginlaatikossa oli kellastuneita valokuvia. Heinänteosta, talkoista, Mannerheimista, sotilaista, joitten otsaan oli merkitty jäljestäpäin risti.
Tuvan lattialaudat oli maalattu vihreäksi, ja ajan ohentamat räsymatot peittivät kuluneimmat kohdat. Matoissa oli raitoina sodan ajan harmaata sarkaa, ilonkirjavaa ja valkeaa. Kalaverkot lojuivat uuninpuoleisen ikkunan alla ja niistä levisi huoneeseen meriheinän ja kalan haju, joka sekoittui pelargonioiden voimakkaaseen punaan ja pesässä palavien halkojen rätinään.
Vanhus alkoi pitkin, koukistunein sormin käydä läpi verkkojen silmukkeita korjaten taitavasti rikkirevenneet.
- Aina sinä niitä samoja juttujasi, isoäiti tokaisi astuessaan vesisankoineen tuvan kynnyksen yli ja ryhtyi kahvinkeittoon.
Mutta isoisän merimatkat ja kalajutut olisi voinut kuunnella tuhannentuhatta kertaa. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan elivät sanat, jotka kertoivat myrskyistä ja vapaudesta, joka syntyi rannattomalla merellä.


(Hopeinen viiva 1981)