Rokkisokki

Vilhelmi uneksi. Hän istui veneessä Haukkajärvellä. Väinö-pappa souti ja Vilhelmi veti uistinta veneen perässä. Mutta hän ei oikein malttanut keskittyä kalojen narraukseen. Oli niin mukavaa nähdä pappaa pitkästä aikaa. Väinö-pappa oli kuollut neljä vuotta sitten, kun Vilhelmi oli ollut vasta tokaluokalla.
– Mistä muuten me tämä puuvene löydettiin? Vilhelmi kysyi. – Tätä ei ole käytetty sen jälkeen kun, kun…
– Minä lähin, pappa täydensi lauseen. – Siellä se oli, vanhan saunan takana niinkö aina ennenkin. On tämä vissiin tervattu.
– Iskä tervasi pari kesää sitten, Vilhelmi muisti. – Mutta me on käytetty muovivenettä.
– Sitä on keveä soutaa, pappa sanoi. – Mutta tämä on tukevampi. Ja minun oman isän itte tekemä. Isä oli Haukka-aavan paras venehenveistäjä.
Papan siniset silmät loistivat kirkkaina, kun hän katseli soutaessaan järvelle.
– Tästä järvestä on nostettu satoja kiloja kalaa meijän talohon, pappa sanoi. – Tiiäkkönä poika, mikä on kalaonnen salaisuus?
– Kerro.
– Pitääpi muistaa kysyä järveltä, että annatko meille kalaa. Saahaanko laittaa katiska tai verkot? Voijaanko virveliä nakata? Talavella kysytään, että sopisko kairata avanto pilikkimistä varten.
– Siis keneltä kysytään? Vilhelmi tarkisti. – Vedenjumala Ahdilta?
– Vaikkapa häneltä. Ei kait se luonnonhenkien hierarkia niin mahottoman tähellinen ole tietää. Tärkiä on kunnioittaa luontoa. Ihiminen on ylentäny ittensä tällä pallolla maailmankaikkeuven kuninkaaksi, mutta se ompi harhaa. Luonto meneepi aina meijän eelle. Se on ihimistä suurempi ja korkiampi voima. Älä unoha sitä, poika.
Pappa puhuu viisaasti, Vilhelmi ajatteli. Tosin kalaonnen ylläpito ei ollut hänen tämänhetkisessä tärkeysjärjestyksessään kovinkaan korkealla.
– Sinusta saattaapi nyt tuntua siltä, että maalimassa on palijon tärkiämpiäki asioita kuin kalastus, pappa sanoi kuin lukien Vilhelmin ajatukset. – Ja niinpä onkin. Ajatellaan nyt vaikka sitä sinun orkkaa. Mutta ei sitäkään hommaa kannata hampaat irvessä suorittaa. Se lakkaapi soitto soimasta jos siitä tulee totista hommaa liian hopusti. Nuoren miehen täytyy jaksaa kouluaki käyvä.
Pappa virnisti. – Ja tyttöjä nauratella. Komiat silimät sillä Kukka-Kaarinalla.
– Kukka-Maarialla, Vilhelmi sanoi.
Soutaessaan pappa oli yllättäen ohjannut veneen rantaan.
– Sinun pitää nyt hypätä pois kyyvistä, Vilhelmi.
– En mä halua, tämä sanoi. – On niin kiva jutella sun kanssa, pappa.
– Minun pitääpi mennä.
– Ota mut mukaan.
Pappa hymyili. – Enpä taija ottaa. Sinä menet nyt takasin ja koitat elää ihimisiksi. Ja niinhän sinä elätkin. Minä seurailen sinun matkaa kuluman takaa ja potkasen välillä takapuolelle. Niinkö nyt. Otat elämän vähemmän totisesti, niin alakaapi runosuoni sykkimään. Ja paranet sinne, mikä se nyt oli…
– Bändikatselmukseen.
– Sama se sille. Hyvin se meneepi.
Vilhelmi huomasi seisovansa rannassa. Pappa souti järvellä jo kaukana ja heilautti hänelle kättä. Sitten vene katosi horisonttiin.