Lasikuisti

Erkki Lepokorpi leikkaa Tampere-trilogiansa viimeiseen osaan aikamoisen kimpaleen historiaa: Lapuan liikkeen ajasta edetään nykyhetkeen saakka. Lehtosen perhepiirissä silti pysytellään, ja sen kronikasta syntyy - tahallisesti tai tahattomasti - ennen kaikkea kuvaus suomalaisen työläisen sosiaalisesta noususta ja porvarillistumisesta. Työnantaja, lumpputehtailija Lindroos, näyttäytyy keinottelustaan ja rikoksistaan huolimatta tässä osassa lempeän patriarkaalisena isähahmona, joka osaltaan hoitaa Lehtosten asiat parhain päin, ja kun avuksi tulee vielä pikkuinen soma perintökin, on idylli valmis. Lehtoset saavat talonsa takaisin, ja vaikka lasikuisti kahdesti tuhoutuukin, on heidän tiensä merkillisen silkoinen. Hätkähdyttävintä on ihmiskuvauksen vaatimattomuus: esi-merkiksi Jorma-pojasta, jonka luonteenominaisuuksia joku henkilöistä romaanin lopussa kehaisee, ei ainakaan minun mieleeni synny yhtään minkäänlaista kuvaa. - Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että Lepokorpi on ison urakkansa varrella väsähtänyt. Kahden ensimmäisen osan lukeneet haluavat varmasti tähänkin osaan tutustua, eivätkä he liioin jää ilman palkintoa, sen verran eloa Lepokorpi tietysti osaa aineistolleen antaa, mutta itsenäisenä teoksena Lasikuistista ei kovin paljon irtoa.