Tapausten kulku

Jokainen rivi jonka Salaman uudesta romaanista kirjoitan on tavallistakin suuremmassa määrin epävarma. Muutaman kymmenen sivua kirjaa luettuani olin valmis viskaamaan niteen Hymylehtien ja Noottien seuraksi sellaisten painotuotteiden pinoon, joita uteliaisuus ja "ajan ilmiöistä" perillä olemisen vimma ajavat seuraamaan mutta joiden olemassaolon oikeutusta minun silti on mahdotonta myöntää. Salaman kirjalliset juorut juuttuvat kurkkuun ja ällöttävät, mutta sitten jokin parin sivun mittainen väkivaltaa koskeva puheenvuoro äkkiä pakottaakin tarkkaavaiseksi. Sama kaksinaisuus jatkuu: onko tämä äärimmäistä häikäilemättömyyttä ja ihmisinhoa vai niin pitkälle vietyä avoimuutta, että sovinnaisuuksien rasittama lukija ei suostu sen oikeutusta näkemään? "Tapausten kulku" on perinteisesti määriteltävissä lähinnä päiväkirjaksi, sellaiseksi, jota ei ole ollut tapana julkaista ennen kuin korkeintaan 50 vuoden päästä joku väitöskirjan tekijä on käyttänyt sitä nurkkia penkovan tutkimuksensa pikanttina höysteenä. Veto on parhaimmillaan raju ja voimakas, lauseita on tuskin paljonkaan hiottu, ryöppy tulee silmille. Varovasti väitän, että "Tapausten kulku" on merkittävä vain suhteessa Salaman muuhun tuotantoon; yksinään, "romaanina", se jää kummajaiseksi.